2013_112423marras0002

2013_112523marras0001

2013_112523marras0003

En tiedä mitä kirjoittaa. Ennen tiesin helpommin. Tuntuu että pääni on parhaat päivänsä elänyt, olen jotenkin tyhmentynyt. Tai en tiedä, ehkä tämä on ollut samanlaista aina, olen vain kuvitellut muuta.

Aika mielenkiinnotonta varmasti: herään aikaisin aamulla, pyrin ehtimään bussiin joka kulkee vielä sutjakkaasti ennen kuin ruuhkat alkavat. Bussissa vaklaan ihmisiä. Sitten olen töissä. Sitten lähden kotiin. Saatan käydä ruokakaupassa. Saatan käydä juoksemassa, olen ehkä jo juossut aamulla. Sitten me syömme, me tappelemme läksyistä, pojat tappelevat jostakin muustakin vielä, olisi pitänyt pestä vaatteita, emme ole pesseet.

En osaa enää edes lukea kunnolla. Joku aika sitten luulin vieläpä osaavani kirjoittaa. Harva se ilta kirja kopsahtaa naamalle ja lukuvalo jää palamaan.

Filmikamerassa on rulla jonka latasin sinne puolitoista vuotta sitten. Kamerassa on lapseni, isä ja äiti, mieheni, puita ja peltoja, meri ja hiekkaa. Anteeksi kaikki, puolitoista vuotta kameran sisällä on paljon.

Mainokset

15 kommenttia artikkeliin ”

  1. Tiedätkö, mulla on ihan sama tunne tuon kirjoittamisen kanssa, että ei ole oikein mitään sanottavaa enkä tiedä enää mistä jutut ennen tulivat tai olivatko ne oikeasti kirjoittamisen arvoisia. Syytän tästä työelämää. Jos edelleen viettäisin lapsen kanssa joutilasta elämää kotona, ehtisin varmaan joskus ajatella maailmankaikkeutta ja muuta sen sellaista. Ja myös kirjoittaa ne ohikiitävät ajatukset ylös.

  2. No mutta minua ainakin piristi tämä kirjoitus! Sain myötäelää ja tunnistaa tuttua jne. Arkea, niin, sitä kai se on ja itse kullakin. Arki on nujertava voima ja työssä käynti syö luovuutta (ellei se työ ole silkkaa luomista).
    Ahaa, huomaan että olen Mirvan kanssa samoilla jäljillä, syyttävä sormi työelämään. Etenkin syytän liian tiukkaa työelämää. Neljä päivää viikossa olisi riittämiin, sitten ehtisi myös toipua ja elääkin. Ainakin mitä minun kuvioihini tulee. Nyt tuntuu, että se työn ulkopuolinen aika on pelkkää bussissa istumista ja ruokakaupassa juoksemista, ja niitä lapsen läksyjä ja kokeita, joita niitäkin on minusta kauheat määrät vitosluokkalaisella. Eilen ratkoimme koko perheen voimalla koko illan yhtä tehtävää, pari tuntia siinä meni, että oivalsimme. Ja sellaista vaadittiin vitosluokkalaiselta.
    Ensimmäinen kuva on hieno!

  3. Mirva: aina välillä joku sanoo: ”no se on kuule sitä arkea, ei sitä kenelläkään muullakaan ole aikaa/voimia/etc.”. Mutta perhana! Niinkö sen muka pitää olla????

    Liivia: hauska kuulla jos piristi. Kyllä mää pidän monesta asiasta mikä työssäkäymiseen liittyy, mutta mun on kauhean vaikea sulattaa sitä tosiasiaa etten sen myötä ihan ole ”oma itseni” koska en voi elää kuten haluaisin. Ei ole aikaa, ajatukset eivät voi kulkea vapaita ratoja tarpeeksi.
    Ekassa kuvassa on yksi seinä tuossa lähellä. en tiedä onko siihen kokeiltu väriä vai mitä.

    1. Juuri tuota mäkin mietin, että pitääkö sen todella olla näin. Että täällä minä aamukuudelta luen blogeja kun en enää saanut nukuttua ja illalla olen niin tööt, etten pipareita jaksa paistaa, saati sitten tehdä lapsen kanssa niitä toivottuja jouluaskarteluja. Ei kai se näin voi mennä? Liivian neljän päivän työviikko -ajatus kuulostaa paitsi mahtavalta luksukselta myös ihan todellisuudessa tarpeelliselta, toteuttamiskelpoiselta idealta.

  4. Minultakin ovat sanat olleet kadoksissa jo pidempään. Joskus, pari vuotta sitten ne soljuivat ulos ihan itsestään, nykyään niitä joutuu houkuttelemaan eivätkä ne välttämättä tule sittenkään, paitsi ehkä jotenkin puolinaisina. Tai sitten sitä on itse muuttunut kriittisemmäksi.

    Hirmuisen paljon samastuttavia asioita. Kiitos niistä, ja tästä blogista. Olen jo pidempään käynyt lukemassa, mutta vasta nyt uskaltauduin kommentoimaan.

    1. Amanda, valtavan kiva saada kommentti sellaiseltakin joka ei ennen ole kommentoinut. Olen ehdottomasti toisinaan liian kriittinen itseäni kohtaan, kuten sinäkin arvelit olevasi.

  5. Hei! Nyt on valoton aika, luonto on seisahtunut talvilepoon ja ihmistenkin pitäisi. Hyvin analysoit taas ajan henkeä. Se, että sanat eivät solju, sopii hyvin kaamokseen. Useimmiten onnistun innostumaan jostain kivasta, vaikka lähestyvästä joululomasta, mutta ei tähän aikaan vuodesta koko ajan voi olla pirteä, iloinen, energinen ja muuta mukavaa. Silloin yritän vain rauhoittua ja olla hissukseen ja olla tyytyväinen siitä.

    1. Serenissima, jotenkin tämä mun kokemani ”sanattomuus” ja ideattomuus on ehkä riippuvainen valottomasta ajasta jne. mutta kyllä mää tälle syvemmät syyt tiedän. pirteyttä tai iloisuutta en varsinaisesti metsästä, mutta olen tänä syksynä saanut kokea säännöllisen liikunnan hyväätekevän ja ihan uskomattoman vaikutuksen. Mikään ei saa mua rauhoittumaan ja olemaan hissukseen kun huomaan miten paljon paremman olon saan toimimalla toisin. Jokaisella omat kikkansa pimeyttä vastaan!

  6. Ymmärrän!Sanoja ei voi pakottaa ovat kuin perhoset hajoavat ,karkaavat…toivon että kirjoitat ja kuvaat saan täältä aina itse voimaa-olen siis itsekäs kun en halua ettet kertoisi ettei sanoja löydy…ehkäpä se on pimeys ja ihan oikeasti työkin joka vie mahdollisuuden kuunnella rauhasssa itseä.Samaa mietin itsekin …arjen karuselli pyörii joululomaan asti
    Piilomajaan sinulle oikein lämpimiä ajatuksia,
    maria

    1. maria, kiitos tästä.Olen tarkoituksella rauhoittanut ja pienentänyt elämääni missä vain pystyn. Ettei karuselli pyörisi liian kovaa.

  7. Ei sun asioiden hulvattomasti erilailla näkeminen ainakaan mihinkään ole kadonnut. 1,5 vuotta kamerassa sai aikkan päivän aidoimman hymyn.

    Vaan tuota kirjoitustaidon tai inspiraation katoamista on täälläkin ilmassa. Itse asiassa monen asian suhteen musta tuntuu, että olin viisaampi ennen, erityisesti noin 17 vuotta sitten. Silloin oli vielä itsetunto kohdallaan!

    Tsemppiä!

    1. Vilijonkka, oih, ihanaa jos olen ”toisinajattelija”, kyseenalaistanut olen ainakin pienestä pitäen. Itsetunto, niin…olen miettinyt voiko se olla samaan aikaan toisaalta aika heikko, mutta toisaalta voi luulotella itsestään vaikka mitä. Ja nyt kun pohdin tätä, en tiedä enää puhunko itsetunnosta, itseluottamuksesta…vai ehkä sittenkin itsepetoksesta, heh….

  8. Minusta on itse asiassa aika kiinnostavaa kuulla välillä ihan vain ihmisten tavallisen arjen menoista. Ja ennen kaikkea kun se on kirjoitettu rehellisesti kuten sinä teet. Nuo läksytappelut, puhtaiden vaatteiden jahtaaminen, kirjan äärelle nukahtaminen: hyvin tuttua täälläkin.

    Olen myös aika iloinen siitä että jotkut bloggaajat kuten sinä uskaltavat sanoa: nyt ei ole kauheasti sanottavaa, ja sanonpa sen ääneen ettei ole kauheasti sanottavaa. Siis sen sijaan että keksisi jotain kauhean teennäistä ja taiteellista. Kun on seurannut tiettyjen ihmisten (kuten sinun) kirjoittelua useiden vuosien ajan, riittää se että siitä ihmisestä kuulee jotain tietyin väliajoin, ei niinkään kauheasti väliä sillä sisällöllä, siis että onko jotain erikoista tapahtunut tms. Sinäkin olet kuitenkin säilyttänyt oman tyylisi kirjoittaa, ja tykkään siitä kovin. Aina välillä mietin että olisipa kiva nähdä joskus ihan kasvokkainkin.

  9. Merja, kumma etten tavallaan muista tuota mitä sanot eka lauseessa, vaikka itsekin ajattelen noin muiden kirjoituksista.Erityisesti nyt ilahduttaa lukea että oma tyylini on edelleen tunnistettavissa. Olisi kiva tavata, ihan totta. Ehkä siihen tulee tilaisuus jotenkin, jossakin.

  10. Niin tutulta kuulostaa! Minä en iltaisin edes yritä lukea. Mies lukee minulle ääneen, nukahdan siihen melkein heti. Joskus minä luen, mutta Tiimari-silmälasit ovat yleensä hukassa enkä ilman niitä näe. Tappelut ja pyykit sama juttu. Ja bussivaklailu (myös muualla) silloin, kun sillä jonnekin matkaan.

    Minulla se hyvä puoli, että teen työtäni kotona. Tai en tiedä, voiko tätä työksi sanoa, kun ei ole säännöllistä palkkaa, mutta se on tämän toteutuneen unelman hinta. On ihan tyhmää, ettei (suomalaisella) työelämällä ole tarjota kovinkaan joustavia ratkaisuja. Kävin koulutoimistossa kyselemässä, eikö heiltä voisi saada osa-aikaisia opehommia, kolmea päivää viikossa tai vähemmän. Ei voi, kertoivat. Tuntiopettajuuksiinkin ympätään yleensä kaikkea silppua, jotta tulisi riitttävästi tunteja. Hälytyssijaisuuksiin en halua, kun kirjoittamisessa on oma rytminsä ja aikataulunsa, en pysty siitä irrottautumaan yhtäkkiä esimerkiksi viideksi viikoksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Siivousala on kai liki ainut, josta voisi saada haluamiaan irtotunteja. — mutta, mutta: työelämä syö ihmistä.

    Minulla on omat rauhaisat hetkeni, mutta kun muu perhe elää kiivasrytmistä päivittäistä aikatauluelämää, sooloilija tempautuu äkisti samaan mukaan, enemmistön vauhdissa mennään. Huomaan, että miehen on vaikea irrottautua siitä viikonloppuisinkaan, kokee että pitäisi kaiken aikaa saada tehdyksi jotakin (yleensä konkreettista oman aika abstraktin työnsä vastapainoksi). Tai sitten kaksi päivää on liian lyhyt aika nollata arkirytmi pois päältä. Ei ole tervettä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s