Omat esteemme

2011-09-17 15.11.14

Viime perjantaina joogatunnilla eräs oppilas selitti vuolaasti miksi hän ei koskaan tule onnistumaan yhdessä jutussa mitä harjoittelimme. Yritin olla kuulematta, jotten itsekin menisi mukaan siihen samaan. Minulla kun ei ole mitään ”realistista käsitystä omista rajoistani”, ”tervettä itsesuojelua” tai ”ymmärrystä siitä mikä on mahdollista”.

Lähden siitä että kaikki on, kun puhutaan terveen ihmisen liikkumisesta. Opettaja sanoi (tämähän on usein kuultu….) että päässäsi se este vaan on. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Ehkä en onnistu tänään tai tänä vuonna, mutta voin jatkaa harjoitusta. Sieltä se sitten tulee ja voi tulla erilaisenakin kuin odotin.

Haluaisin lukea Vanda Scaravellin kirjan Awekening the spine. Kirjoittaja aloitti joogan miehensä kuoltua. Hän oli silloin yli 60 -vuotias. Hän joogasi ja opetti aina kuolemaansa asti. Vanda kuoli 91 -vuotiaana. Kiinnostuneet googlaavat hänen kuviaan ja mietteitään. Inspiroivaa!

Mainokset

10 kommenttia artikkeliin ”Omat esteemme

  1. Ehkä mitä joogaan tulee tärkeää ei olekaan se että pystyy kaikkeen. Itse joogatessa minulle on ollut oleellisempaa se keskittyminen siihen mitä tekee ja siitä tilanteesta nauttimiseen (ja kaiken muun pois sulkemiseen). Toki meitä on niin monia, ja useille tärkeää on se pyrkimys täydellisyyteen ja kaiken saavuttamiseen.

    1. Minusta ei ole tärkeää pystyä kaikkeen. Tai siihen en ainakaan itse pyri, missään. Sen sijaan tavoittelen sitä, että pystyisin kaikkeen siihen, mikä on minulle tärkeää ja mihin haluan pystyä.

      Kilvoittelen itseni kanssa, mutta se on sellaista leikkimistä. En mää verenmaku suussa tee mitään. Liioin en joogatunneilla ”esittele” taitojani tai itseäni vaan olen takarivin porukkaa ja koitan siellä päästä omaan tavoitteeseeni. Kirjoitin sillä mielellä että joskus tuntuu kuin ihmiset olettaisivat joogaopen haluavan heidän suorittavan jotakin. Kun ei meidän opettaja ainakaan mitään ”vaadi” tai ketään ruoski parempaan, niin en tajua miksi hänelle pitäisi alkaa selittää yhtään mitään.

      Ajoin takaa sitä että jos nyt vaikka haluaisin päästä lootusasentoon (en pääse vielä) niin takuuvarmasti en siinä tule onnistumaan jos jankkaan miten se ei ole mulle mahdollinen koska x ja koska y. Ajattelen niin, että jos haluan siihen lootusasentoon, niin minä pääsen siihen, joskus. Se voi olla kymmenen vuoden päästä. Moni ei tajua miksi se olisi kenellekään tärkeää, mutta minulle on tärkeää tuntea kehittyväni ja huomata muutoksen mahdollisuus sielläkin, missä se (aluksi) tuntuu mahdottomalta. Ja tämä koskee kaikkea, ei vaan joogaa tai liikuntaa.

      1. En tarkoittanutkaan että luulisin että sinä tavoittelet pystymistä kaikkeen. Luulen vain että aika paljon on sellaisia joogaajiakin jotka hiki päässä ja jäsenet solmussa yrittävät tehdä kaiken. Itselle se ei tosiaan ole ollut olennaista, vaikka mun vartaloni aika joustava onkin ja tasapainokin on hyvä. Se mielen rauha on ehkä mulle joogassa tärkeintä, ja tietysti se että vartalon solmukohdat avautuvat ja rentoutuvat.

  2. Tarvitsin tätä tekstiä juuri nyt kovin. Sain perjantaina tiedon, etten päässyt erääseen paikkaan. Yllätyin, koska pettymyksen tunne ei ollutkaan niin suuri kuin olin etukäteen kuvitellut. Onhan mulla vielä herranpieksut aikaa kokeilla ja etsiä.

    Jooga on ihmeellinen laji. Olen joogannut säännölliset nyt noin puolitoista vuotta ja huomannut pystyväni mitä ihmeellisimpiin asioihin. Onnistuin seisomaan päälläni viime vuonna, mutta eteenpäintaivutus suorin jaloin onnistui vasta viime viikolla. En varsinaisesti hae kehitystä, mutta kieltämättä uusien asanoiden oivaltaminen tuo lisää motivaatiota. Olen miettinyt, olenko kovin suorituskeskeinen tässä asiassa, mutta toisaalta kehittyminen tuo uusia mahdollisuksia oman kehonsa kanssa.

    Minä olen ainakin saanut joogan kautta itselleni ääriviivat ja huomannut kuinka persoonallinen ihmiskeho onkaan. Kaunis ja jokaisella niin omanlainen.

    1. Mulle yksi suurimmista riemuista joogan suhteen on se miten mielen ja kehon yhteys on selvemmin tullut todeksi. Siis se että joustava, taipuisa, avoin ihminen on henkisestikin joustavampi, pidempipinnainen ja rento.

      Olen myös päässyt joistakin vaivoistani ja se jos mikä on tuonut motivaatiota! Olkoon puolestani suorittamista, ei se liene vaarallista jos siitä saa niin paljon.

      On seissyt päälläni vasta kerran. Se oli riemullinen kokemus, mutten ole uskaltanut vielä uudistamaan sitä ja harjoittelemaan niin, että se sujuisi noin vaan, olematta juttu jota jännittää. On ollut mielenkiintoista kohdata omaan kehoonsa liittyviä pelkoja ja monenlaisia lukkoja, jotka ovat syntyneet vuosien mittaan syystä tai toisesta ja ilmenevät eri tavoin – ja sitten aukoa niitä vähitellen ja oivaltaa yhtä sun toista kehostaan ja päästään.

  3. Merja, joo olet varmaan oikeassa hikipääjoogaajien suhteen. Mua kummastuttaa sellaiset jotka tulevat tunnille myöhässä, pitävät puhelinta mukana ja siellä se värisee jossakin nurkassa, ehkä ne kurkkaavat tunnin aikana sitä kerran pari…ja sitten lähtevät pois ennen loppua kun ei ole aikaa jäädä rentoutumaan. Että se siitä mielenrauhasta, muidenkin!

  4. Ehkä ne selittelijä- ihmiset on tottuneet itse vaatimaan itseltään ”suorituksia” ja jos ei heti onnistu, niin sitten pitää selitellä? Tai se selittely on turvamekanismi, jos kärsii epäonnistumisen pelosta?

    Sehän voi sitten olla semmoselle ihmiselle, just se oppimisen mahdollisuus sieltä jooga- tunnilta, että huomaa, ettei tarvikaan. Enemminkin kun jonkun asanan- oppiminen. Mutta saattapa siihenkin mennä se 10 vuotta tai enemmänki. Luulisin, että jänteitä ja lihaksia jne. on helpompi venytellä ja vahvistaa, kun niitä mielensolmuja, jotka on pitkän ajan kuluessa muodostunut. Ehkäpä hyvä joogaope osaa tuota henkistä puolta tukea, kun joogassa kumminkin on niin syvällä se ajatus mieli-ruumis- yhteydestä, että sinänsä nuo selittelijät ehkä sitten oikeassa paikassa?

    Belgian Lempi

  5. Tämä ei liity joogaan nyt mitenkään, mutta tuli mieleeni eräs vanha rouva, joka joskus sairaalassa erehtyi luulemaan minua sairaanhoitajaksi ja pyysi apua kainaloonsa kadonneen kuumemittarin etsimisessä. Rouva oli reilu yhdeksänkymppinen vuodepotilas, hoikka, jäntevä ja terävä-älyinen, kertoi olleensa muinoin liikunnanope ja voimistelevansa yhä päivittäin. En muista, löytyikö kuumemittari, mutta käsitin että se oli kadonnut, kun rouva venytteli sängyssä käsivarsiaan. Olin monta päivää hyvällä tuulella tuon tapaamisen jälkeen, yhä hymyilyttää.

  6. Muistin pitkästä aikaa blogisi ja lueskelin päivityksiä työpäivän piristykseksi. Olen käynyt kevään ajan Scaravelli-joogakurssilla ja suosittelen tutustumaan. Kaikki tehdään pienesti, undoing periaatteena. Itse olen raihnainen selkävaivainen sekä hermostuneisuuteen taipuvainen. Scaravelli-jooga on tuonut sekä venyvyyttä että mielenrauhaa 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s