Minulle käy usein näin. On kaikenlaisia asioita joista aion kirjoittaa. Pulpahtelee lauseiden alkuja ja joskus loppuun ajateltuja kokonaisuuksiakin. Kun yritän kirjoittaa olen kuin huono todistaja, joka ei muista mitään. Kuvassa jalat ja hilseilevä ovi, vaikka lokakuu on varmasti ollut muutakin.

Nuorempi poika täyttää perjantaina 14. Miten sellaisen voi käsittää? Huomaan että joskus katselen vauvoja. Ei sillä silmällä että sellaisen vielä haluaisin, vaan kuten katsovat naiset jotka tajuavat että se on nyt ohi, ei koske minua enää. Ehkä kohta alan lepertää pikkuisille bussissa.

Kudon taas Still Light -tunikaa. Tiedän kyllä miksi: on sellainen olo että täytyy pitää kädet liikkeessä. Toki myös siksi, että onhan se oivallinen malli.

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”

  1. Meidän nuorempi täyttää vasta ensi vappuna 14 mutta tunnistan itsessäni tuon saman: nykyään ihastelen hyvin sujuvasti vieraiden ihmisten vauvoja ja jopa vauvoja kuvissa 🙂 Ehkä se on omalla kohdallani hienoista helpotusta, ettei enää ”joudu” samaan rumbaan… Vauva-aika ei jäänyt mieleen kovin hehkeänä aikana, tykkään paljon enemmän tästä, kun lapset ovat isompia. Kaunista loka-marraskuun vaihdetta sinne!

    1. Pandice, jotain helpotusta se varmaan on. Ehkä jotain sellaistakin, että kun tietää ettei tarvitse enää olla oman vauvan ”palveluksessa”, niin voi keskittyä huomaamaan kenen hyvänsä pienen ihmisen ihan vain sellaisenaan, ei potentiaalisena ” työnantajana”….
      Voi katsoa vauvoja kuin pieniä kissoja tai koiranpentuja…että oi miten ihana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s