Sioille

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pitkästyn museoissa, niin se vaan on. Kuljen huoneet nopeasti läpi, istun aulassa odottamassa muita ja renkkaan tuolilla kuin pikkulapset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kävimme tänään instrumenttimuseossa. Se sijaitsee ihastuttavassa art nouvea -rakennuksessa ja se on täynnä vanhoja, hienoja soittimia. Odotin taas että jotakin tapahtuisi ja voisin lähteä intoa puhkuen ulos.

Ainut esine joka todella herätti tunteeni oli melodica. Täsmälleen samanlainen kuin minulla oli lapsena. Ja sinulla, ja sinulla ja varmaan sinullakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidin kovasti myös aulasta löytämästäni esitteestä (jonkun näyttelyn mainos) jonka kuva oli hienon värinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaikista eniten tykkäsin vessojen lähellä olevasta ikkunasyvennyksestä avautuvasta näkymästä likaisen ja tihkuisen ikkunan läpi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajatuksia aiheesta:

– minua hävettää tunnustaa että museot yleensä pitkästyttävät minut puolikuoliaaksi. Kuin sanoisi ettei ymmärrä taidetta/historiaa ja mitä kulloinkin on näytteillä, ja kuin se tarkoittaisi että olisin hiukan tyhmä, sivistymätön tai molempia.

-vika ei yleensä ole museoissa. Tämäkin oli minusta ns.hyvä, ja siellä oli paljon arvokkaita, hienoja esineitä. Ne eivät vaan tuntuneet missään. Miksi? Pitäisikö tätä miettiä pidempään? Katselin ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhempia. Melkein kaikki katselivat kiinnostuneina vitriineitä, kuuntelivat selostusta kuulokkeistaan, odottivat vuoroaan katsomaan mandoliineja muilta mailta. Näytti siltä että vain minä ja pahaiset kakarat venyttelimme kyllästyneinä koipiamme sohvalla. Esittävätkö muut kiinnostuneita vai puuttuuko minulta päästä jokin pala joka estää palavan kiinnostuksen vanhoihin huuliharppuihin?

-onkohan tämä ”museo-ongelma” samaa perua kuin asenneongelmani ylipäätään kaikkea ”liian järjestettyä” kohtaan? Tiedättekö: kun jotakin vaikka sovitaan viimeistä piirtoa myöten hyvissä ajoin, sitten odotetaan sitä jotakin, ja kun hetki vihdoin koittaa….Spontaanit juhlat ovat lähes poikkeuksetta parhaat ja vinkeimpiä asioita tapahtuu yleensä silloin kun vähiten odottaa.

 

 

Mainokset

14 kommenttia artikkeliin ”Sioille

  1. http://www.amazon.com/Museum-Legs-Fatigue-Hope-Face/dp/1936102005

    Eräs kuvataidekoulussani käynyt luennoitsija/kuraattori mainitsi tällaisen kirjan. En ole kerennyt itse vielä tilaamaan mutta kuulostaa hyvältä esittelyn perusteella. Keskusteltiin tunnin aikana museo/näyttelykäyttäytymisestä ja oltiin yksissätuumin sitä mieltä että yletön ympäriinsä käveleskely ja jokaisen esineen muka-mielenkiinnolla tutkiminen ei ole tarpeen vaan kukin katselkoot niin paljon ja niin kauan kuin sattuu huvittamaan sillä hetkellä.
    Täällä Hollannissa on onneksi käytössä Museumkaart jonka avulla voi kävellä sisään museoon ja katsella hetken aikaa sitä lemppariteosta ja sitten kävellä heti pois ilman katumuksen häivääkään siitä ettei mitään muuta edes vilkaissut!

    1. Mira, vaikuttaa kiinnostavalta todellakin tuo kirja.
      Tämä ”museo-ongelma” on suurimmillaan sitä, että jos menen mieheni kanssa niin kuolen pitkästykseen. Hän katsoo joka näyttelyssä/museossa KAIKEN. Siis ihan KAIKEN. Lukee joka helekatin kyltin hitaasti ja katsoo tarkasti. Tavallaan huomaan kyllä että hän on tosi kiinnostunut ja haluaa oppia kaikesta lisää ja siksi tämä on minusta toisaalta melkein liikuttavaa…mut selvästi meidän ei pitäisi mennä yhdessä.

      1. Tähän vielä pakko lisätä, että mun miestä ei meinaa saada parhaimpaankaan museoon millään, mutta kun saan hän käyttäytyy juuri noin- se on liikuttavaa!

  2. Melodica! Oli minullakin kun ei pianoon ollut varaa. 9-vuotiaana soitin sillä koulujen välisessä kilpailussa ja en ihan huonosti. Museot….ihanaa kun joku muukin uskaltaa tunnustaa pitkästyvänsä niissä. Maalaan ja piirrän itsekin, teen muka taidetta mutta jopa eräässä Pariisin kuuluisassa museossa pitkästyin ja kuljin nopeasti kaiken läpi.

    1. Anne, nyt kun enemmän ajattelen niin en mä nyt ihan kaikkialla ja aina pitkästy. On ollut joitakin valokuvanäyttelyitä esim. joista en olisi lähtenyt millään. Huomaan että ehkä eniten tämä puutumus tulee ns. esinemuseoissa. Siis jos on jotain pönttöjä tai pyttyjä…en pidä myöskään patsaista.

  3. MInäkin pitkästyn museonäyttelyiden kanssa. Tai siis riippuu toki museosta. Jos näytillä on taiteilijan töitä joita erityisesti tahdon nähdä, juttu on toinen. Mutta jos museo esittelee nyt vaikka näitä soittimia tai jotain marie antoinetten aikaisia posliineja minäkin kuljen vain salit läpi ja katselen niitä kulisseja, kattoja, lattioita, näkymiä ikkunoista…menenkin museoihin yleensä hienon rakennuksen vuoksi, viis siitä mitä vitriineissä seisoo.
    Vitriinimuseot onkin niitä tuskastuttavimpia, en jaksa ollenkaan. Mutta kotimuseot, joissa saa mennä huoneisiin sisään, sinne elettyyn elämään- niistä tykkään. Tosin niitäkin on monen sorttisia, juuri niitä liikaa järjesteltyjä, teennäisesti aseteltuja, steriileiksi nuoltuja.
    Hyvätkin taidenäyttelyt katson aika nopeasti referoiden- pysähdyn vain niiden kohdalla jotka pysäyttävät. Ja niitä näyttelyluetteloita ja tekstejä en ollenkaan jaksa lukea- joka sinänsä tyhmää.
    Olen vähän sellainen adhd-museokävijä- nopeasti valmis ja sitten kauppaan! Jossa saatan katsella kauankin samoja kortteina ja käyttää julmetusti aikaa yhden valitsemiseen.

    On siis museoita joihin haluan ja museoita joihin en todellakaan halua.

    1. Liivia, tuli mieleen että kun olin äidin kanssa Lontoossa niin oli kivaa kun olimme samalla aaltopituudella näissä museojutuissa. Siis että ei menty jos kumpaakaan ei kiinnostanut ja mentiin jos huvitti molempia.
      Mun anoppi on ihan kauhee kun se menee museokauppaan! Kun häntä ei siis todella meinaa saada ulos…

      1. Paras museo, jossa olen käynyt kahdesti(menisin vaikka vieläkin) on Brysselissä oleva Victor Horta.

  4. Museot ja näyttelyt ovat nykyään usein ilahduttavasti interaktiivisia 🙂 Parhaita esimerkkejä Tallinnassa ollut Titanic-näyttely ja Tukholmassa Vasa-museo. Perinteiset pölyiset vitriinimuseot eivät kolahda minunkaan kohdallani.

    Voin niin elävästi nähdä sut renkkaamassa tuolillasi kuin tympiintynyt pikkutyttö 😀

    1. Pandice, nyt mää kuulostan tosi tylsältä mutta interaktiivinen museo on mulle ihan kauhistuksen kauhistus!
      Kestänyt huonosti tilanteita ja paikkoja joissa jotenkin odotetaan tekevän tietyllä tavalla. Voi kyllä olla että menetän paljon kun en osaa ”leikkiä” – paitsi renkata niillä tuoleilla odottaessani muita…..

  5. Joo, ei kaikkia museoita jaksa. Joissain mielentiloissa ei jaksa yhtään mitään museota. Eikä missään museossa jaksa ihan kaikkea. Ja on meidänkin perheessä niitä, jotka ei jaksa mitään museota oikein missään mielentilassa. Kaikkea huolellisesti tutkivaa ei kylläkään viisihenkiseen porukkaamme mahdu yhtäkään. Mikä ehkä perhematkailun kannalta on helpotuskin. Siis se, että erot museositkeydessä ei ole valtavan suuria.

    Antwerpenin Red Star Line- siirtolaismuseo on minusta hyvä. Jo se rakennus on kiinnostava, kun se on tosiaankin se josta ihmiset on laivaan nousseet, kulkien ties minkälaisten terveystarkastusten sun muiden kautta.

    Sinne on tavaroiden ja sellaisten virallisempien siirtolaisliikkeiden historioiden ja reittikarttojen sun muun lisäksi kerätty ns. tavallisten ihmisten tarinoita eri siirtolaisaikojen ajoilta ja niitä on muutama hauska kuunnella. Sitten siellä on osio, jossa on esimerkkejä ihmisten matkatarvarapakaaseista, siis niiden sisällöistä. Mm. belgialaisperhe, joka joskus 1900- luvun alussa lähtenyt laivalla Amerikkaan, on raahannut mukanaan jumalattoman kokoista ja takuulla erittäin painavaa vohvelirautaa. Ja erilaisia työkaluja oli monessa nyytissä.

    Yhdessä kerroksessa on satamasta seilanneiden laivojen pienoismallien läpileikkauksia, joista ihmeen selvästi hahmottuu se, miten voimakkaasti matkujasta olivat eri kerroksen väkeä. Mielikuvitus lähti lentoon, niitä yksityiskohtia katsellessa ja miettiessä millaisin mielin matkaa oli aikanaan eri kerroksissa tehty…

    Ja sitten lopussa on lyhyitä klippejä, joissa Antwerpeniin viime vuosikymmeninä tulleet siirtolaiset kertovat omia tarinoitaan. Mielenkiintoisia nekin kaikessa kirjavuudessaan.

    Ehkä tuo museo iskee siksikin, kun itsekin on tullut lähteneeksi ”maailmalle”.

    Lähellä Red Star Linea on MAS- museo, joka on jännä rakennus. Museon hienous on se, ettei tartte pakosti maksaa mitään pääsymaksuja vaan senkus rullailee portaita torninhuipulle, josta on huimat näkökulmat mm. satama-alueen suuntaan. Ja rullaillessa voi katsella valokuvia, milloin mistäkin teemasta. Joulun kieppeillä kun käytiin siellä oli kuvia ekan maailman sodan ajoilta, belgialaisiin pakolaisiin liittyen. Toisaalta jos joku välttämättä haluaa nysvätä kokoelmien parissa, niin MASissa taitaa olla ainakin viisi, ellei useampikin vaihtuva näyttely aina käynnissä. Ja MASin ympärillä on kivoja kahviloita ja ravintoilta terasseineen, niin kenenkään ei tarvi missään ankeassa ala-aulassa potkiskella tuolin jalkoja :).

    Noita kahta suosittelen kaikille Belgiassa asuville/käyville.

    Suomessa mun suosikkimuseo on tekstiiliteollisuuden museo siinä Tampereen Finlayson- kompleksissa. Siksi kun siellä on ne isot filmiseinät, joissa tehtaan tytöt ja naiset kertoo tarinoitaan. Jossen ihan väärin muista, niin yksi tarinankertojanäyttelijöistä on iki-ihana Eila Roine.

    1. Lempi, mulle on tuttu toi MAS. Red Star Line -juttu taas on niitä joista kuulee koko ajan kehuja ja miettii että haluaisin, pitäisi – eikä tee mitään.
      Nyt hävettää: en ole tutustunut tuohon Tampereelle olevaan tekstiiliteollisuusjuttuun. Kiitos kun muistutit,

  6. Tunnistan. Esinemuseot – huoh. Ja ylipäätään kaikki sellaiset museot ja tekemiset joita en itse ole valinnut, joihin menen toisten perässä – huoh. Jonotukset, huoh. Mutta tyhjähkö museo, jossa on kiinnostavan taiteilijan töitä, siitä pidän, eniten yksin (tai puolison kanssa, meillä on aikalailla yhtenevä museorytmi eikä tarvii kulkea käsi kädessä). Usein riittää, että löydän yhden itseäni puhuttelevan työn, sitten on päästävä pois, ajattelemaan omia ajatuksia, vähän niin kuin soveltamaan juuri näkemäänsä.

    Just pari viikkoa sitten olin Brysselissä Magritte-museossa, yksin, arkiaamupäivänä kun siellä ei ollut juuri ketään, ja se oli minusta lumoava. Siksi että Magritte on, ja siksi että tunnelma tyhjässä museossa oli maaginen. Pahoja sen sijaan ovat Louvret ja sellaiset, ihan liikaa kaikkea vaikka kuinka hienoa. Jos saisin joskus mennä sinne sulkemisajan jälkeen, tunnelmoimaan vaan…

    (Ja just nuo tuollaiset interaktiivisuudet, että ”koe tämä näin”, ovat mullekin vaikeita. Ja kaikki selitykset muutenkin, joissain näyttelyissä niitä on ihan liikaa, ja ne kaikki audiolaitteet myös, ne pilaavat yleensä kaiken vaikka tieto sinänsä olisi kiinnostavaa. Mieluummin luen samat kotona kirjasta tai netistä, omaan tahtiini.)

    1. Laura, Magritte -museossa minusta ihaninta on ne lyhytfilmit! Olen käynyt siellä kolmesti ja katson aina uudelleen ne filmit. Ihanaa sekoilua. Sitten tykkään siellä olevista valokuvista. Myönnän etten ole Magritte -taulujen ihailija.
      Louvre on paha. Vaikee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s