Tapio Haaviston kirje

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lempikuukauteni ensimmäinen päivä.

Kirjoitin juuri yhden blogin kommenttilootaan että kaihoan niitä aikoja kun Piilomajassa kävi kova keskustelu. Heti perään tajusin että oma vika. Kukapa tänne kommentoi ellen itse ensin kirjoita, ellen saa aikaan jotakin niin kivaa ja innostavaa (tai ärsyttävää!) että on lukijoiden pakko sanoa jotakin.

Mutta näin yksinkertaista se ei ole. Olen pannut merkille (ehkä tekin?) että blogimaailmakin on muuttunut. Tietenkin, tämä on kyllä kaikkien tiedossa, kaikki muuttuu, hyvä että muuttuukin, sen puoleen. Ihmiset, me included, eivät oikein viitsi, eivät ehdi jaksa ja mitä kaikkea. Oikein hyvä jos on muutakin kiinnostavaa. Ja aivan oikein: itsekin olen Instagramissa lyhyine terveisineni liki päivittäin, kun se on niin helppoa. Että tämmöisenkin suustani sitten päästin. Instagramissa on omat etunsa ja viehätyksensä. Olen inspiroitunut jo tuhannesti mm. käsitöiden alalla ja maailma on avautunut siellä täällä kun pääsee kurkkaamaan jänniin paikkoihin.

Aina se kuitenkin vaan tulee takaisin, pidemmän kirjoittamisen ja sanomisen tarve. sitten tekee mieli kirjoittaa vaikka Tapio Haaviston kirjeestä, jonka sai kun oli 14 -vuotias. Ehkä kerron siitä nyt ihan heti, koska muuten tulee taas jotakin muuta, enkä taaskaan saa kerrottua:

14-vuotiaana (vai olinko 13?) olin hyvin ihastunut poikaan nimeltä Tapio Haavisto, joka kävi samaa koulua vuotta ylemmällä luokalla. Emme seurustelleet tai mitään sellaista. Kerran kävelimme koulusta samaa matkaa. Tapio saattoi minua kotiin, vaikka oma matkansa venyi siitä parilla kilometrillä. Otin tämän selvän ihastuksen merkkinä. Kun olimme kotini lähellä, olisin halunnut pyytää Tapion meille mutten osannut. Niin jäimme istumaan toukokuun aurinkoon kadulle erään kahvilan eteen. Puhuimme väkinäisesti tyhjyyksiä, niitä sellaisia, joita puhutaan kun ei saa sanottua mitä haluaisi.

Sitten isäni tuli kauppakassi kädessä töistä, näki minut vaalean pojan kanssa istumassa kadulla ja tuli kysymään maistuisiko herrasväelle jäätelö. Juuri niin hän sanoi, herrasväelle. Is otti kassistaan kaksi jo hiukan sulanutta tuuttia ja ojensi ne meille. (Vasta monta vuotta myöhemmin tajusin että isä antoi oman tuuttinsa tuntemattomalle Tapiolle).

”Suhteemme” jatkui niin että Tapio soitti minulle yhtenä päivänä koulun jälkeen ja kertoi ampiaisen pistäneen pikkkuveljeään suuhun. Koulussa olimme kuin emme olisi koskaan nähneetkään toisiamme. Minusta oli valtavan jännää olla niin ihmeen ihastunut.

Sitten tuli kesä ja Tapio lähti rippileirille. Sain häneltä sieltä kolme pitkää kirjettä. Se on minusta aika paljon, kun ottaa huomioon että a) leiri kesti kaksi viikkoa b) Tapio oli jääkiekkoilija c) emme oikeastaan edes tunteneet toisiamme. Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut minulle niin kauniisti, vaikka olen muutamia muitakin yritelmiä saanut eri henkilöiltä. En muista lainkaan kirjoitinko itse hänelle. Luultavasti.

Niin että sitä vaan, että jos nyt luet tätä ja satut vaikka olemaan naimisissa Tapio Haaviston kanssa, niin pyydäpä häntä kirjoittamaan kirje. Ainakin ennen on osannut. (Tai siiten on kyseessä joku toinen Tapio).

Ja nyt te, kertokaa omasta Tapio Haavistostanne.

Mainokset

14 kommenttia artikkeliin ”Tapio Haaviston kirje

  1. Selvä romantikko vaikka olikin jääkiekkoilija 🙂 Minulla oli joskus nuorena oma ”Tapio Haavistoni”, joka kirjoitti mulle kirjeitä. Vieläkin vähän ihmettelen miten olin niin kylmäkiskoinen, hän kun oli selvästikin ihan kunnon mies ja kylmäkiskoisuudestani huolimatta hyvää hyvyyttään lähetti ja osoitti kirjeitään ”punatiilitaloa vinosti vastapäätä olevan vaalean talon prinsessalle” tms . Jossain vaiheessa keksittiin kännykät ja tekstiviestit ja seuraavat ”Tapio Haavistot” eivät yltäneet lyriikassaan lähellekään ekaa Tapioa 🙂

    1. Ansku, juu jääkiekkoilijapojat eivät varsinaisesti olleet runokilpailujen kärkipaikoilla ainakaan meidän koulussa, mutta onhan se toki älytön oletus ettei samaan kroppaan mahtuisi urheilu ja kauniit sanat!
      ”Punatiilitaloa vinosti vastapäätä….” heh.

  2. Samaa olen miettinyt blogeista. Harmillista, vaikka instassahan sitä itsekin lorvin.

    Ihastuttava Tapio! Minä en ole tainnut saada kirjeitä keneltäkään, tai olen mutta unohdin heidät jo. Epäromanttista mutta totta. Ainoa kirje joka mieleen on jäänyt, on isältäni. Ei romanttinen tietenkään mutta muuten tärkeä ja mieleenpainunut.

    1. Pieta, isäni kirjeitä minulla on iso pino myös. Äidin myös. Sain niitä poikkeuksellisen paljon siitä alkaen kun muutin -95 ulkomaille. Aikamoista pohdintaa eri asioista niissäkin on.
      Ehkä se mitä blogeille on tapahtunut/tapahtumassa noin yleisesti on väistämätöntä. Asiat muuttuvat. Omalta osaltaan voi toki yrittää vaikuttaa hiukan siihen mitä tulee seuraavaksi.Ei ehkä ole tarpeen yrittää kynsin hampain yrittää roikkua entisessä. Se ei aina ole parasta aikaa se menneisyys:)

  3. Olen ihmetellyt monen blogihiljaisuutta mutta ajatellut, että ihmisille on tullut suurempi yksityisyydentarve, blogiin Ei enää haluta kirjoittaa vaan sinnekkö kaikki onkin kadonneet, instagrammiin. Mulla ei ole enkä seuraa. Ei myöskään facebookkia.

    1. Syitä voi olla monia hiljaisuuteen mutta monia tuttuja näkyy olevan Instassa kyllä. Facebookia en ole koskaan tajunnut, se on jotenkin niin rumakin, heh.
      Mutta joo, kunnes toisin tapahtuu niin minä kirjoitan tännekin.

  4. Mahtava tarina, kiitos! Maistan sen tuutin. Ja se, että isäsi antoi Tapiolle omansa. Jotenkin se kouraisee. Oi voi.

    Vielä silloin, kun minä olin teini 90-luvun puolivälissä, kirjoitettiin kirjeitä. Rippikoulukavereille kirjoitin tosi paljon. Ja sitten ne tietyt pojat, just ne tapiohaavistot, kirjoittivat sivukaupalla. Yhdenkin nykyisen kolmen lapsen isän kanssa minulla oli tosi tiheä kirjeenvaihto, monta kirjettä viikossa siinä kulki. Pitääpä joskus lukea, mitä me oikein kirjoitimme.

    Blogikeskustelusta:
    Luulen, että ihmiset tiedostavat nykyään blogikommenttien julkisuuden paremmin kuin joskus viisi tai kymmenen vuotta sitten, jolloin koko tämä somehomma oli ihan toisenlaista. Aika usein kansanedustajien blogeja ja somekommentteja vedetään uutisiin. Ehkä se vähän hillitsee? Itse vierastin sitä, että Google-hauissa tuli kaikki toisten blogeihin kommetoimani jutut näkyviin silloin, kun kommentoin koko nimelläni. Jotenkin blogien lukeminen tuntuu yksityiseltä harrastukselta ja on jossain määrin epämiellyttävää, että vaikka joku toimeksiantaja voi sitä seurata.

    1. Laura, tuo puoli on taatusti totta myös mitä siis tulee blogeihin. Joskus toivoisi että voisi kirjoittaa mitä hyvänsä (enkä nyt ajattele mitään solvausviestejä) ihan tuntemattomana…tai tietysti siis voikin, mutta kun samaan aikaan ajattelen että ihanteeni on kirjoittaa omalla nimellä, kirjoittaa sellaista mitä voin kertoa kenelle vaan muutenkin.

      Tiedän että minuakin lukee ihmiset jotka seuraavat tekstejäni, tuntevat/tietävät minut mutra eivät milloinkaan ”paljasta” lukevansa. Siihen tietysti on oikeus! Joku siinä kuitenkin tuntuu kolholta. Tiedän myös että monien mielestä on ihan pimeetä touhua kirjoittaa julkisesti elämästään, kun on ”vaan tämmöinen tavallinen” ihminen, ts.ettei myy mitään, ei edusta kuin itseään.

      Veikkaan kuitenkin että suurin syy miksi blogit ja niihin liittyvä kommentointi muuttuvat on yksinkertaisesti lyhytpinnaisuuden lisääntyminen. Se näkyy kaikessa. Harvi viitsii nähdä vaivaa, ottaa aikaa. En poraa tätä nyt siinä mielessä että yhyy, kansa ei kommentoi minua, vaan hiukan laajemmin. Kaikilla elämänaloilla tahti jotenkin kiihtyy, syke nousee, äkkiä seuraavaan ja sitä seuraavaan johonkin. Huokaus…minäkin, vaikka muuhun pyrin.

      1. Joo, tuo lyhytpinnaisuuden lisääntyminen on kyllä totta – on niin paljon kaikkea koko ajan (netissä siis). Huomaan kyllä, että kommentointi tuntuu omastakin mielestäni vievän aika paljon aikaa suhteessa siihen, kuinka tähdellistä se (tämä!) sanottava on. Tämä voi olla harhaa, just vaan sellaista keskittymättömyyttä enemmän. Kuvittelen ehkä, että kaiken pitäisi tapahtua nopeasti?

        Mielenkiintoista ylipäänsä, mitä tämä aika tekee rauhalliselle paneutumiselle ja taitojen kehittämiselle. Kaikki sellainen vaatii ihan tolkuttomasti aikaa. Se on jotenkin vastakkaista tälle ajalle. Nykyään pitäisi (työssäkin, ainakin omassani) tehdä priimaa tosi nopeasti.

        Sekin on muuten tapahtunut viiden vuoden aikana, että kaikenlaisia kommentointia ”vaativia” palveluita on syntynyt tai vakiintunut paljon entistä enemmän. Harvoin niissäkään on kunnollista keskustelua, mutta aikaa ne vievät, vaikka sitten blogikommentoinnilta.

  5. Hieno teksti, pohdituttava. Kiitos tästä.
    Minun Tapio Haavistoni oli Janne. Janne oli samalla luokalla ja kirjoitteli joskus nuottivihosta repaistyille paperisuikaleille vihreällä kuulakärkikynällä viestejä. Tiesin, että Janne oli ihastunut ystävääni Minnaan, mutta Janne tiesi Minnan olevan supersosittu poikien keskuudessa, joten jätti tunteensa kertomatta. Janne ei halunnut kilpailla paikasta auringossa. Tyytyi seurailemaan sivusta ja kirjoittelemaan lappuja ihastuksen kaverille. Traagista, mutta selvisimme kaikki kuviosta menettämättä uskoamme rakkauteen…

    Tuosta blogihiljaisuudesta. Olen huomannut saman. Olen viime aikoina seurannut vain harvoja blogeja ja niissä on tämä kuvailemasi blogihiljaisuuden tai -väsymyksen suunta. Päivityksiä tulee paljon harvemmin kuin aikaisemmin. Sama on itselläni. Olen parikin kertaa päättänyt lopettaa koko blogin, koska kirjoittaminen on niin takkuavaa. En raaski kuitenkaan, vaikka kukaan ei taida siellä lukuvierailuilla käydä.

    Älypuhelimen hyvä kamera on tehnyt helpoksi valokuvaamisen ja kuvien muokkaamisen. Instagram-tilini on oikeastaan muistikirjani. Kuvaan paikkoja, missä olen käynyt, ajatuksia herättäviä esineitä tai muotoja, tunnelmia.
    Päiväkirjaa kirjoitan käsin. Prosessoin asioita itselleni.
    Proosateksti on sitten kirjoittajaryhmäni silmille ja korville.

    Blogin hyvä puoli on siinä, että tekstit ja kuvat säilyvät. Instagram on niin valtava verkosto, että sinne voi helposti hukkua. Facebook on nopea. Yksittäiset kommentit hautautuvat huomiseen mennessä.

    Ihanaa, että lupaat jatkaa blogia. Minä lupaan seurata ja lukea!
    Hyvää kesälomaa sinulle!

    1. ElinaA: olen paljon miettinyt näitä erilaisia kirjoittamisen tapoja ja välitä nykyaikana. Sitäkin, mikä kaikki on sellaista ”tiedottamista” lähinnä, mikä taas pohdintaa, ehkä yrityksiä herättää keskustelua, joilakin varmaan toive voida vaikuttaakin. Sitten vielä ihan tallentamismielessäkin kirjoittaminen. (Ja monia muita syitä ja tapoja kirjoittaa!)

      Joskus ihmettelen miksi mun on vaikea kirjoittaa päiväkirjaa. On kuin haluaisin aina osoittaa sanani jollekulle. En osaa kirjoittaa luontevasti päiväkirjaan. Ihan pimeetä.

      Ehkä munkin pitäisi vaan runnoa sanoja paperille, blogiin, kaikialle. Juuri sellaisina kun sattuvat tulemaan. Etten analysoisi joka saamarin sisään- ja uloshengitystä, kuten yksi viisas ihminen kerran sanoi.

  6. Itsekin lopetin blogikirjoittelun jo muutama vuosi sitten, aina välillä tulee kaipuu palata. Ja kaipuu on joihinkin vanhoihin, onneksi sinä olet vielä täällä! =)

  7. Jep, muuttunut on omakin bloggausrytmi, kovin harvoin sykkii… Ja ikäväkin on. Muistan myös monia hyviä keskusteluja sekä täällä että omassa blogissa, lämmöllä ajattelen ihmisiä joihin olen blogitutustunut ja sekin harmittaa että näin nämäkin ihmissuhteet sitten häilyvät pois. Olen vain niin paljon ruudulla töiden puolesta, kun aina pitää markkinoida kursseja, näyttelyitä , raportoida sitä sun tätä, etten yksinkertaisesti meinaa jaksaa enää blogia, vaikka tiedän tulevani siitä onnelliseksi.

    Jaa, mun Tapio oli Janne. Ihastusta ainakin minun puoleltani, hänestä en niinkään tiedä. Partiossa oli ohimenen tavattu, asuttiin naapurikunnissa ja jotenkin niitä kirjeitä singahteli ehkä vuoden, lukion ekalla taidettiin olla. Kauhian henkevä tyyppi, enkä ihan tiennyt aina mahdoinko yltää samalle tasolle. Muistan hänen käsialansakin vielä, pysty ja vähän kolho, ja ne kirjeet olivat monen monta sivua pitkiä. Sanottavaa hänellä on ollut riittänyt tähän asti, sillä ymmärtääkseni elättää itsensä ja perheensä vallan syvällisiä kolumneja kirjoittaen hyvin laajalevikkiseen lehteen! Sellainen oli minun Tapioni.

    Mutta tuleva miehen kanssa sen sijaan kirjoiteltiin oikein urakalla, armeija-aikaisista voi joku jälkeläinen meidän kuoltua koota vaikka kirjan jos huvittaa. Harlekiinikamaa.

  8. Oma blogiparkani on ihan rappiolla. Aiemmin oli tosiaan mukavampi kirjoitta, kun teksteihin tuli oikeasti kommenttejakin, sai palautetta jne. Nyt tuntuu, että laitan pari kuvaa ja kirjoitan ja sinne meni blogiavaruuteen -ping- jättämättä mihinkään sen kummempaa jälkeä. Joten yhtä hyvin voin julkaista sen kuvan Instagramissa, joka kieltämättä on helpompi väline. Mutta, jossa etenkin minulla jää helposti se tektiosuus väliin. Edes hästägejä en aina viitsi kirjata. Keskimääräsitä pahempaa saamattomuutta siis.

    Minulla ei ollut teininä ketään Tapiota. Olin se ruma ankanpoikanen: kirjatoukka, pitkä, pelkkiä raajoja, paksut silmälasit vinossa päässä (kiitos lentopalloharrastuksen), ujo ja arka, äidin valitsemissa vaatteissa ja hämilläni vähän kaikesta. En todellakaan houkutellut ketään kirjoittelemaan romanttisia. Joskus myöhemmin minulla oli sitten kirjeenvaihtokavereita, poikia, joiden kanssa kirjoittelime pikiä sepustuksia. Joiden kanssa tuli harjoiteltua ihastumista jne.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s