There is a crack in everything. That´s how the light gets in.

img_2011_07_07_1955Kuulin ihan juuri että Leonard Cohen on kuollut. Ehkä Marianne ojensi kätensä ja hän tarttui siihen.

 

Minun on viipymättä selvitettävä itselleni miten suhtautua ajan laukkaan. Täytän ensi vuonna 50. Useinmiten ajattelen että se voi olla vasta alku, että kohta alan ymmärtää mistä kaikessa on kysymys, että kypsyn hiukan ja minusta tulee vakavasti otettava aikuinen (että itse alan pitää itseäni vakavasti otettavana aikuisena, toisin sanoen).

Toisina päivinä tajuan selkeästi olevani jo huoneessa jonka takaseinässä on ovi, josta tulee kirkasta valoa. Olen jo siinä huoneessa ja vaikka edessäni on vielä paljon väkeä, ymmärrän että monien muiden huoneiden ovet ovat minulle jo kiinni, olinpa siitä mitä mieltä hyvänsä.

(Kuulostan enemmän melodraamakuningattarelta kuin tahtoisin.)

Olen terve ja ymmärrän itsestäni enemmän kuin ennen. Olen siitä samaan aikaan kiitollinen ja hiukan yllättynyt. En missään nimessä halua yrittää antaa käsitystä että olisin kuitenkaan suuremmin viisastunut. Etsin ja haen, mutta vastaukseksi kysymyksiini riitä enää mikä tahansa. Oikeastaan mikään ei riitä ja siksi pitää jatkaa.

Näen isäni sairauden ja kuoleman selvänä taitekohtana. Tuli syvä suru ja valtava voimattomuuden ja riittämättömyyden tunne, väärässä paikassa olemisen olo. Sitten tuli Pariisin ja Brysselin terroristi-iskut, sotilaat pysyvästi kaduilla. Suoranainen vitutus siitä että jokin on lopullisesti pilalla. Olen myös (halkeamin täynnä oleva) kallio kahdelle nuorelleni. Tuntikausien syvät keskustelut, välillä kuin iskuja palleaan, elämän kipeys ja kasvun vaikeus siinä edessäni, painavat sanat korvissani, kaikkien kasvot kyynelistä märkinä.  On hyvä olla kuin parhaat sillat jotka taipuvat jotta eivät katkea. Olen näiden viime vuosien aikana vakavoitunut ja kääntynyt sisäänpäin suorastaan perustavanlaatuisten kysymysten hiljentämänä. Mitä järkeä? Kuka välittää? Mitä seuraavaksi? Entä me itse tämän kaiken keskellä?

En kuitenkaan elä kriisiä vaan vaihetta. Tämä on luonnollinen, väistämätön siirtymä, olen siitä varma. Ja tämä on nimenomaan siirtymä eteenpäin. Nyt en kuitenkaan puhu markkinatalouden kieltä sillä enemmän ei ole enemmän. En voi enää saada monia asioita mutta toisaalta tiedän että voin saada enemmän. Suhtaudun elämään suunnattomalla uteliaisuudella. Tiedän että tulossa on vielä vaikka mitä hienoa ja huonoa. Ymmärrän siitä enemmän enkä toisaalta ymmärrä yhtään mitään. Miten valtavan hieno konsepti tämä onkaan. Elämä.

Pyydän että te minua vanhemmat lukijani lakkaatte kieriskelemästä naurusta kun luette pohdintojani. Teitä hihityttää viisasteluni kuten minua hihityttää kaikennähneiden kolmikymppisten paatos. Te olette kuitenkin käyneet tämän saman läpi. Ehkä eri tavalla, ehkä eri vaiheessa mutta te tiedätte jotakin tästä mistä nyt kirjoitan!

 

 

Mainokset

9 kommenttia artikkeliin ”There is a crack in everything. That´s how the light gets in.

  1. saan cohenista mielenrauhaa. kukaan muu laulaja ei pysty siihen samassa mitassa kuin leonard. hänen laulujensa lyriikat ovat opettaneet mulle sen, että jos vaellat pimeydessä, niin vaella siellä musiikin kanssa. ja että tärkeintä on hengissä pysyminen ja vastuun kohtaaminen parhaiden kykyjen mukaan. on muuten äärettömän ihanasti ajateltu tuo ”ehkä marianne ojensi kätensä ja hän tarttui siihen.”

  2. Sama otsikko oli mulla tänään kun lähetin tekstarin rakkaalleni. Pohdiskelusi eivät ole milään lailla naurettavia, vaan useat varmasti siitä tunnistavat itsensä. Minäkin. Kaikke hyvää…<3 ( sentimentaalinen täälläkin)

    1. Crista, päivän käytetyin otsikko, se on selvä. Minulle on sanottu että olen (liian?) raskasmielinen kun puhun siitä että aika kuluu mielestäni turhan nopeasti ja että se välillä suorastaan kauhistuttaa minua. En kuitenkaan osaa vain katsella sivusta kun elämä tapahtuu. Yritän parhaani mukaan selvittää itselleni edes omia arvojani ja suhtaumistani tähän reissuun.

  3. Miksi sinun on ”viipymättä selvitettävä” … ?

    Minä en tiedä mitään siitä, mitä on tulossa. En tiedä, kuin sen mikä on nyt. En koskaan ole osannut ajatella kovinkaan pikälle eteenpäin ja osaan yhä vain vähemmän ja vähemmän. Minulla ei ole taipumuksia kysellä kovinkaan paljon.

    Niinhän Leonard sanoi Mariannelle : ”Know that I am so close behind you that if you stretch out your hand, I think you can reach mine.”

    1. Sari, minun on selvitettävä itselleni miten suhtautua siihen että aika mielestäni laukkaa. Minun on luultavasti pohdittava vielä paljon lisää jotta voin tehdä rauhan asian kanssa. En ole vielä ihan sinut sen ajatuksen kanssa että vuodet tuntuvat kaarkaavan. Sen verran olen hiffannut että sillä miten miten ”hereillä” ja päivänsä käyttää on hyvin suuri merkitys…
      Minä olen ikäni kysellyt ja kyseenalaistanut. Se ei useinkaan helpota asioita, mutta tuntuu olevan suuri ja olennainen osa minuuttani.

      1. Hereilläololla on hyvin suuri merkitys. Kaikki muu tapahtuukin sitten niinkuin pitää.

        Minä olen taasen aina mennyt intuitiolla. Luin juuri Fanny Ardantista, hän sanoo mainiosti : ”J’ai vécu sans penser, sans faire de plan sur la comète, sans stratégie… je ne réfléchis aux choses que quand on me pose la question.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s