Kun olin pieni tykkäsin sulkea leppäkerttuja tulitikkulaatikkoon lemmikiksi. Laitoin niille pumpulista patjan ja jotain ruohoja kaveriksi. Kuljetin askia mukanani ja raotin kantta harvoille ja valituille. Olin (ja olen) allerginen kissoille ja koirille, mutta kipeästi halusin jonkun eläimen. Jonkun josta olla vastuussa ja josta pitää huolta.
Se ei mennyt ihan nappiin. En tiedä mihin kaverini kuolivat. Saattoi olla että ne olisivat syöneet muuta kuin ruohoa ja voikukan lehtiä, saattoi olla ettei pumpulista ollut kuin haittaa heidän ahtaassa yksiössään. MISTÄ MINÄ TIEDÄN MITEN LEPPÄKERTTUJA PITÄISI HOITAA??? Aika harva tietää. Jälkeen päin monet ovat viisastellen puhuneet kirvoista. Too late.
p i i l o m a j a 
😂
Malla, on tälle hirnuttu. Sillekin, että panin pakastimeen lemmikeilleni ruohoa pahan päivän varalle…
Outs! Mä pyydystin Ahvenanmaan reissulla rapatuikkeja pieneen kallionkoloon ja syötin niille pienellä risulla muurahaisia. En yhtään epäillyt, eivätkö olisi tykänneet. Muurahaisille en tainnut uhrata ajatustakaan.
Pieta, en minäkään uhrannut ajatustakaan muurahaisille silloin kun söin niitä. Itse en muista, mutta äiti on kertonut että monta kertaa huomasi mun sellaisena puolitoistavuotiaana tai hiukan yli napsivan muurahaisia suuhun. JA sanoin aina että ”hymää, hymää”.
Viisi-, kuusivuotiaana tapoin tahallani hyönteisiä jotta sain järjestää hautajaisia niille.