Jos otat paperia ja kynän ja alat vaan vedellä jotakin paperiisi, niin mitä syntyy? Oletko kokeillut?
Minulla ei viimeksi ainakaan syntynyt yhtään mitään. Sitten tuli varovaisia vaakaviivoja. Heti perään ajatus että ei näin, haluan kummata pois, tuli huono. Ei tää sitte esitä mitään. Ihan vaan tämmöne. Ei uskoisi että itse olen aina korostanut lapsille että senkun teet, anna tulla vaan, ei se ny oo niin justiinsa, ihan hyvin kissa voi tuoltakin näyttää. Se on sinun kissa.
Lapsena ja nuorena kirjoitin aika paljon päiväkirjaan juuri sitä mitä päässä pyöri. Vihaan X:aa. En aio koskaan enää puhua sille...tai... Tänään oli huippu päivä, olin isän kanssa Peltsulla uimassa…tai...Miksen uskalla kertoa X:lle että olen hulluna siihen? Sitten kirjoittamiseen tuli Ongelma: aloin kirjoittaa kuin tekstini olisi muiden silmille. Hain sanamuotoja ja korjailin, olin harmistunut käsialastanikin. Kauheat filtterit ja estot päälle.
Keho on juuri niin notkea ja auki kuin on mieli ja toisinpäin. Ei ihme jos ei lonkat aukea tai alaselkä jumittaa, kun pahin blokki on päässä. Pitäisi osata olla vaan ja antautua, elää siinä uskossa että tämäkin on mahdollista.
Haluan (useammin) päästä siihen kaikista luonnollisimpaan olemisen tilaan, jossa ”itse” ja hölinä päässä ovat taka-alalla, lähes pois liukuneita, ilmaan haihtuneita. Olen vakuuttunut siitä että liika ajatteleminen on pahasta. Suttaaminen saattaisi tehdä hyvää. Hullua että sitäkin joutuu opettelemaan.
p i i l o m a j a 
Liika ajatteleminen on minun ongelma ja se on pahasta just niinkuin kirjoitit. Maalaan useinkin ”suteloita” eli pensseli käteen ja sitä väriä mikä sattuu mieleen tulemaan ja sitten vaan maalaan ilman valkoisen paperin kammoa.
Tulee hyvä olo ja mikä parasta, maalaus näyttää seuraavana aamuna paljon paremmalta!
Anne, vaikka esimerkissäni oli piirtäminen/maalaaminen niin ulotan tämän koskemaan kaikkea muutakin. Jos nyt vaikka menisin tangokurssille, niin olisin varmaan se piinaava oppilas, joka piirtäisi askelkuvioita vihkoon ja yrittäisi vihko kädessä toistaa jalkojen liikkeitä. Olisin ihan rikki kun en muistaisi pitikö olla oikea jalka ensin vai sittenkin vasen. Jos sen sijaan voisin rentoutua ja jopa antaa musiikin (tai parin) viedä, uskon että jalat menisivät melko itsestään oikein päin. Ok, tangoesimerkki saattaa olla kehno, mutta otetaan sitten vaikka juokseminen. Kuulin yhdestä tyypistä joka osallistui juoksukouluun. Hänellä oli tarkka tavoite: lyhentää juoksuaskelta (onhan se ekonomisempaa jne.). Juoksukoulun vetäjä kertoi että tyyppi sitten mittasi askeltiheyttään ja yritti parantaa – ja riinä rytinässä katosi hyvä juoksuasento, rentous ja juoksun ilo.
Ihana teksti. Kätken tämän mieleeni nyt. Tällaisia ajatuksia pitäisi kirjoittaa jonnekin seinälle, isolla, kun aina unohtuvat vaikka ovat miten olennaisia.
Laura, kiva kun käyt pitkästä aikaa. Minulla nämä jutut tulevat pintaan aina liittyen johonkin omassa elämässäni juuri meneillään olevaan pulmaan. Nyt se on juuri suhtauminen uuden oppimiseen. sellaisen ihan uuden, johon on veto mutta jota ei noin vain opitakaan. Pidän itselleni jatkuvasti puhutteluja kärsimättömyydestä, muistutan avoimen aloittelijan mielen säilyttämisestä ja siitä, että asiat aukeavat kun on aika eikä yhtään ennen.
Kiitos. Liika ajattelu ON turhaa ja toisinaan tuhoksi. Muistan erään hetken noin 30 vuotta sitten, kun eräs kaveri tokaisi mulle ”sä ajattelet ihan liikaa”. Tuhahdin silloin, sillä pitäähän sitä ihmisen osata ajatella, mutta nyt olen ihan itse koittanut tätä itselleni hokea. Ajatusten rajaus on kyllä paikallaan ja tyhjä pää toisinaan on todella hyväksi. Siihen tilaan pääseminen ei vaan ole helppoa. Mun keho on aivan pökkelökankea ja todellakin se kertoo siitä, mitä mielikin on, ainakin osittain. Olen aloittanut yinjoogan, uskon vahvasti sen olevan venyttävää sekä keholle että mielelle.
Tytär on täydellisyyden tavoittelija. Minäkin olen kai ollut, mutta olen vähän opetellut hellittämään, ja olen yrittänyt opettaa myös tytärtä. Oli jotenkin tosi helpottavaa nähdä nauru hänen kasvoillaan, kun kertoi saaneensa jostakin kokeesta 6+. Helpottavaa siksi, että jotakin on vaan pakko tehdä/ suorittaa kevyemmin saadakseen enemmän aikaa sille, minkä itselleen määrittää tärkeimmäksi. Muutama vuosi sitten tuo arvosana olisi ollut katastrofi.
Olen ollut siellä yinjoogassa yksin. Siis ainoana ohjaajan lisäksi. Olen niin ylpeä siitä, että että olen silti mennyt, siinä kohtaa olen tarvinnut totisesti ajatusteni suttaamista (voi ei, noloa tämä kankeuteni, säälin ohjaajaa kun vaan tämmönen kankea pullero silmien edessä…) ja kyllä se on kannattanut. Olo tunnin jälkeen on huikea. Ohjaaja luottaa siihen, että lisää porukkaa tulee vielä, joten ei ole kai mun tehtävä ajatella tässä kohtaa yhtään enempää.
Mahtava toi juoksukouluesimerkki! Jotenkin kokonaisvaltainen avautuminen uudelle on kai tärkeintä. Sitten voi viilata pikkuhiljaa yksityiskohtia, paloittain. Mä olen parhaillaan jumissa uuden edessä. Ehkä tuo jooga on eka askel, tai ei ehkä vaan on, niinhän pitää ajatella. Olen siis aloittanut!
Sori tää pitkä selostus, sait ajatukset vilkkaiksi tekstilläsi, minkä sanoma oli niitä vähentää 😀 Kiitos, oivalsin taas uutta.
Satu, tää oli sitten viimeinen kerta kun pyydät anteeksi pitkää kommenttia. Nehän juuri on IHANIA!
Hieno asia että yinjooga on elämässäsi. Oman kokemukseni mukaan se avaa, ihan oikeasti avaa muutakin kuin kehoa. Kunhan ei yritä mitään, kunhan viipyy asennoissa pitkään…pidempään…eikä koskaan mene kivun puoiellel edes käymään. Siinä minuuttien kuluessa joutuu kohtaamaan paitsi tiettyä epämukavuutta asennon vuoksi, myös joskus suurta epämukavuutta omien ajatustensa vuoksi. ”Kauanko tämä vielä kestää? Mitähän syötäisiin illalla? Onko tästä jotain hyötyä? Sattuu kyllä hiukan mutta jos kerran näin käskettiin olla…”
Loputon päänsisäinen puhelu, joka kyllä alkaa hiljentyä vähitellen…todella vähitellen.
Itse olen ekspertti etukäteen murehtija. Liittyy siis asioihin joiden edessä tunnen epävarmuutta. Saatan miettiä päiväkausia mitä jos, kuinkahan, entäs sitten jos…ja arvaa tekeekö mieli lyödä itseään halolla päähän kun sitten kaikki meneekin ihan helposti/on kokonaan peruttu/jotain muuta mitä en osannut arvatakaan.