Valokuva on parhaimmillaan hissi toiseen ulottuvuuteen. Se on hissi, tai se on kuin lautta, joka vedetään köydellä rannalta toiselle. Rakastan sanoja mutta jos pitää valita, valitsen kuvan.
Ensimmäisen kuvan on ottanut isäni. Se on otettu salaa mökillä ikkunasta, ja siinä on kaikki oleellinen. Vaari tekee vihtaa (olen oppinut sen häneltä). Minulla roikkuu kädestä Jukka-lippis. Tuohon aikaan olin ”Jukka”, enkä liikkunut mihinkään ilman tuota lätsää. Siinä on pihakeinu, siinä on sauna ja koivut ja kaikki kuten pitää. Polku alas saunalle oli jyrkkä, siinä ei saanut juosta. Muistan että tuo oli kuuma paikka, keinulle paistoi aina aurinko. Hiekkaan keinun eteen hautasin itse tappamiani hyönteisiä, ja pidin niille sitten hautajaisia. Soitin haitaria ja puhuin hyönteisten muistolle.
Toisen kuvan on ottanut mieheni isä. Siinä on mieheni ja kaikki hänen sisaruksensa. Nopeasti katsottuna näyttäisi siltä että poikia oli vain yksi, mutta kaksi pientä blondia mekoissa ovat poikia myös. Isompi, tuo kiharapäinen enkeli on puolisoni. Sattui kuulemma usein että isommat pukivat pienemmät tytöiksi ja sen sellaista. Takana seisova hontelo isoveli on ottanut johtajan roolin. Hän pitää sitä eräällä tavalla edelleen.
Kuvia katsoessa tulee muistoista koko pitkä tarina, kaikki ne äänet, tuoksut ja tunnelmat voi muistaa taas kuin eilisen päivän. Pidän esillä vanhoja valokuvia paljon. Ne ovat tärkeitä. Mietin yhtenä päivänä miten tyhjältä tuntuisi jos ne kaikki olisi pakattu pois näkyvistä. Silloin olisi sama kuin olisi menneisyydestä pyyhitty iso osa pois.
Anne, niin tulee, tuoksuja myöten kuten sanot. Nyt kun sanot niin huomaan etten itse pidä kuvia juuri lainkaan esillä, vaikka katselen niitä usein. Ne ovat ehkä jotenkin samaan aikaan ”kaikille julkisia” mutta kuitenkin ”yksityisiä”, eli saatan pitää esim isän pientä kehystettyä kuvaa yöpöydällä kirjojen kanssa. Kuvalle ei ole mitään tiettyä paikkaa, se vaan on lähelläni siinä jossakin.
Minusta on jännä juttu se miten ihan tuntemattomienkin ihmisten kuvia katsoessa saattaa alkaa tuntea asioita kuin kuva liittyisikin omaan elämään. Ehkä se johtuu siitä, että monet asiat ja maisemat jne. ovat sillä viisiin tunnistettavia, että pää alkaa tehdä omia ”muistoja” toisten kuvia katsomalla.
Ihania kuvia! Olen niin iloinen, että veljeni laittoi lähes kaikki vanhempieni luota löydetyt kuvat digitaaliseen muotoon ja antoi ne meille sisaruksille joululahjaksi. Usein katselen ja muistan sen, mikä tässä arjessa usein tuppaa unohtumaan.
Pieta, kuvien/negojen/diojen skannaamisessa on iso työ, tiedän kokemuksesta. Veljesi on tehnyt hienon homman!
tällaisia kuvia rakastan häpeilemättä ja estoitta. tulen hyvälle tuulelle kun näen kuvia arkisista puuhasteluista – mitä ihmisillä on päällään, missä asennossa seisovat, miten kaikki on haalistunut tai ei ole, miltä valo silloin näytti. kuvat toimivat päiväkirjana joskus sanoja paremmin.
kati, näin muuten viime yönä sellaista unta, että olit joan didionin tyttären sairaanhoitajana. tämän täytyy johtua jotenkin siitä, että yöpöydälläni – tai siis futonin laidalla – on juuri nyt didionin the year of magical thinking -kirja.
meri, kun näitä kahta kuvaa vertaa niin niissä on jotain samaakin, mutta suurin ero on se itselleni tärkein: isäni tykkäsi ottaa paljon kuvia salaa tai ainakin ”puolisalaa”. Poseeraus ja riviin järjestäminen ei ollut niin hänen juttunsa.
Pidän näistä ”salakuvista” enemmän, sillä niissä ei näytetä parasta puolta tai olla olevinaan.
Ai olin sairaanhoitaja! Kyllä minä itseni siihen rooliin voin kuvitellakin.