Karsin tietoisesti ääniä elämästäni. Minun on parempi olla kun televisio tai radio ei kailota vieressä tai edes taustalla. Kun katselen televisiota säädän äänen melko pienelle. Kamalinta on kakofonia. Anoppini on aina harrastanut kolmen radion yhdistelmää. Joskus vaikutelman viimeistelee televisio ja ehkä päälle vielä musiikki cd-soittimesta. Mitään näistä äänilähteistä hän ei välttämättä seuraa. Nukahtaakseen hän tarvitsee taustalle tasaisen äänikohinan.
Matkustin pari viikkoa sitten viitisentoista tuntia bussilla Brysselistä Montpellieriin. Kaikki muu oli aivan ok ja matka sujui hyvin, mutta erään naisen puhelin meinasi tehdä minut hulluksi. Se soi jatkuvasti (kovaa), hän antoi sen soida kauan ennen kuin vastasi ja luonnollisesti keskustelut piti käydä puolihuudolla. Kerroin hänelle etten suuremmin arvosta moista yöbussissa, jos en tosin muutenkaan. Silmienpyöritystä. Onneksi hän jäi Orleansissa pois.
Teen herkästi johtopäätöksiä ihmisen luonteesta hänen äänensä perusteella. Tämä tapahtuu alitajuntaisesti enkä taida pystyä olemaan näin tekemättä. Tiedän että analyysini menevät toisinaan pieleen. Mukavallakin ihmisellä voi valitettavasti olla aivan kaamea ääni. Tarkemmin mietittynä korvia repii oikeastaan tietynlainen puhetyyli. Rytmi, mahdolliset pingotukset puheessa, kiekaisut, painotukset, huokailut ja sen sellainen ovat minulle kuin maastokartta. Pääni alkaa luoda kuvaa puhujasta vain pelkän äänen perusteella. Joskus kontrasti puheen/äänen ja ulkonäön/käytöksen välillä on valtava. Ihmisellä tuntuu olevan ”väärä ääni”.
Jotkut onnistuvat kirjoittamaan tosi kivasti ja fiksusti. Sitten kuulee ihmisen äänen, kuuntelee ehkä jonkun podcastin tai muuta, ja olen ihan että plääh. Toivon etten olisi koskaan kuunnellut, koska toisinaan en pysty enää kuulemaan sanoja ja viestiä, jos ääni tai puhetyyli ärsyttää liikaa.
Tämmöinen rajoitus minulla.
p i i l o m a j a 
voi kati
mä olen just tommonen puheäänifriikki. silloin tällöin kohtaaminen menee ruttuun väärän äänen takia. yhtenä päivänä mulla oli mahdollisuus tavata ihminen, jonka kirjoja olen fanittanut hurjasti, mutta jonka puheääni on vähän ahdistanut, koska se on liian kailottava. sitten olikin ihana yllätys, että hän puhui juuri siten kuin kirjoittikin: vaatimattomasti, koruttomasti ja hiljaisesti.
sama juttu erilaisten kakofonisten äänten kanssa. herätyskellon tikitys oli korvilleni liikaa ja se sai lähtöpassit makuuhuoneesta. pumpulin narina saa kylmät väreet juoksemaan selässä. samoin puhelimeen puhuminen julkisissa liikennevälineissä sekä ovia paiskovat ja riitelevät naapurit. pahimmissa tilanteissa laitan korviini vastamelukuulokkeet, mutta usein vain poistun hälyisästä ympäristöstä.
Juuri nyt ilakoin siitä että Minna Eväsojalla on ihana ääni . Olen pitänyt hänen kirjoistaan ja arvostan suuresti hänen paneutumistaan Japanin kieleen ja kulttuuriin. Myönnän että olisin ollut pettynyt jos hänellä olisikin ihan kaamean mäkättävä tai jotenkin nariseva ääni.
Olen meluherkkä. Koira myös. Mies taas laittaa TV’n paasaamaan yhteen huoneeseen tai radion tai jonkun, sitten kävelee pois huoneesta mutta jos suljen jonkun äänilaitteen niin tulee takaisin laittamaan sen päälle. Hänestä on kotoista kun on ääniä, johtuuko siitä että muuten on vähäpuheinen…Kun kaikki hiljenee koira huokaisee ja pystyn minäkin ajattelemaan selkeämmin. Sama on valojen kanssa. Ei liikaa valoja eikä turhan takia. Mies taas laittaa neljän aikaan kesälläkin makuuhuoneeseen valot palamaan vaikka ei ole koko iltana huoneessa! Kysyinkin kerran että mitä mörköjä ajaa pois sieltä 🙂
Mun mieheni on myös tuollainen. Varmaan lapsuudenkodistaan perittyä, heh. Totta, ajatteluun asti vaikuttaa häly. Meidän toinen poika on kuten minä, toinen kuin puolisoni mitä tulee ääniin. Automatkoilla väännämme aina siitä että voiko radio olla auki vai kiinni.