Olisitko itse tiennyt

Kun olin pieni tykkäsin sulkea leppäkerttuja tulitikkulaatikkoon lemmikiksi. Laitoin niille pumpulista patjan ja jotain ruohoja kaveriksi. Kuljetin askia mukanani ja raotin kantta harvoille ja valituille. Olin (ja olen) allerginen kissoille ja koirille, mutta kipeästi halusin jonkun eläimen. Jonkun josta olla vastuussa ja josta pitää huolta.

Se ei mennyt ihan nappiin. En tiedä mihin kaverini kuolivat. Saattoi olla että ne olisivat syöneet muuta kuin ruohoa ja voikukan lehtiä, saattoi olla ettei pumpulista ollut kuin haittaa heidän ahtaassa yksiössään. MISTÄ MINÄ TIEDÄN MITEN LEPPÄKERTTUJA PITÄISI HOITAA??? Aika harva tietää. Jälkeen päin monet ovat viisastellen puhuneet kirvoista. Too late.

 

Mainokset

Pää paikoilleen

Olen hiffannut monet asiat aika myöhään. Kuulostaa paremmalta sanoa että olen kypsynyt hitaasti. Tämä johtuu ainakin osittain siitä, että olen tehnyt asioita jossakin määrin eri järjestyksessä ja eri ikäisenä kuin tavallisesti (jos sellaista on). Sitten sekin, että minä olen minä. Minun elämäni menee näin ja minä toimin näin koska olen minä, enkä esimerkiksi sinä. Sitä ei aina muista tajuta vaikka se on ihan itsestään selvää.

En tahdo päästä sen yli että olen vuosikausia kohdellut kehoani huonosti, vähintäänkin olen elänyt niin ettei juuri minkäänlaista yhteyttä kehon ja mielen välillä ole tuntunut olevan. Kuin olisin ollut itseni ulkopuolella tai kuin kehoni olisi ollut tässä, ja pääni tuossa, jos ymmärrätte.

Olen pitänyt itseäni ”liikunnallisena ihmisenä” ja olen luullut aina tienneeni mikä on minulle hyväksi. Kun mietin tarkemmin, joudun korjaamaan menneisyyden minäkuvaani. Muiden ihmisten käsitys minusta on muokannut vahvasti omaakin käsitystäni, ja muiden ihmisten käsitys on perustunut vaikkapa siihen, että olen ollut aina hoikka,liikkeissäni nopea ja notkea. Tästä on tehty päätelmiä siitä että tuo liikkuu paljon, on hyvässä kunnossa. En ole ollut ja sitäkin pahempaa: pääni ei ole ollut hartioilla. Olen poukkoillut sinne tänne muiden mukana ja jopa muiden mieliksi.

Muutos on alkanut hitaasti, uskoaksi noin viisi vuotta sitten. Varovaisia viitteitä on nähtävissä jo kymmenen vuoden takaa, kun oivalsin pilateksen avulla yhtä ja toista itsestäni. Viimeisin vuosi on kuitenkin ollut muutoksista suurin. Se on vahvistanut suunnan ja suurin ja pienin vihjein kertonut että näin sen pitää olla. Minulla ei  ole ilmeisesti älli riittänyt tajuamaan omaa parastani, tai edes toisiksi parasta.

Olen hurjan kiitollinen että olen oppinut miten asiat, ajatukset, aineet ja ihmiset vaikuttavat minuun ja voin valita sen perusteella. Minun ei tarvitse kieltää itseltäni mitään, sillä haluni kohteet ovat asioita jotka tekevät minulle hyvää.

Eräs henkilö pyysi minua hiljan tilaisuuteen jossa pruukataan ns. vetää perseet. Sanoin ettei kiinnosta. Hän ilmoitti uudistavansa kutsun kun olen ”normalisoitunut”. Huomaan että käsityksemme ”normaalista” ovat erilaiset.

 

 

 

 

Turvallisuus on fantasia

Talot palavat. Tavarat ja vehkeet katoavat, menevät rikki tai tuhoutuvat. Puolisot ottavat ja lähtevät. Autot tulevat tyhjästä eteen ja lentokoneita putoaa. Sairaus iskee kehen lystää. Vakuutukset eivät estä, korkeintaan paikkaavat. Turvallisuus ja varmuus kaikesta on  fantasia, johon tuudittautuva saattaa tukehtua vilttiinsä.

Tämä ei ole tuomiopäivän ennustus vaan ylistyslaulu juuri tälle kuluvalle sekunnille, sillä muuta ei ole. Varautumisen ja pelkäämisen sijaan saattaisi kannattaa elää. Onnellisena tai muuten vaan.

Opiksi

Kirjoitin itselleni eilen ohjeita. Vaikka ne pulppusivat mieleeni liittyen aivan yhteen tiettyyn asiaan, huomasin että kyllä ne vaan liittyvät muihinkin.

Vihossa lukee:

Kärsivällisyyttä! Kuten tiedät, kaikki vie aikansa. Yleensä paljon kauemmin kuin sinun hermosi helposti kestävät. Venytä siis hermojasi sillä ajan kulumiseen et voi puuttua.

Huomaa katsoa taaksepäin niin tajuat miten pitkän tien olet kulkenut jo ihan lyhyessä ajassa. Pane merkille miten paljon olet oppinut ja omaksunut ihan muutamassa kuukaudessa! Katso jotain vanhoja kirjoituksiasi. Huomaa miten itsestään selviä ovat nyt vastaukset niihin asioihin, jotka silloin olivat hepreaa.

Unohda itsesi. Älä keskity liikaa siihen mitä et tiedä, tai miltä tuntuu, miten asioiden toivoisit juuri nyt olevan.

Älä vaivu epätoivoon, älä liioittele vaikeita asioita ja aukkoja tiedoissa. Kuten muistat moniin asioihin liittyen: aukot täyttyvät mutta vain vähitellen ja vasta kun lakkaat hermoilemasta.

Usko omiin kykyihisi. Sinä voit oppia. Kuuntele ja katsele niitä jotka ovat nyt siinä pisteessä mihin olet itse matkalla. Kysy millaista heillä oli vuosi tai kaksi tai kolme sitten.

Belgia

Pikaisen laskutoimituksen tuloksena huomaan eläneeni yli 20 % elämästäni Belgiassa. Olen kaamean huono matematiikassa, mutta tämä on oikein laskettu.

Sanopa kelle tahansa suomalaisnuorelle että niin se kuule tulee menemään sinun elämäsi että Belgiasta itsesi löydät. Että siellä sinä asut ensin vuoden ja sitten toisen ja sitten huomaat että tunnet ulkonäöltä jo melkein kaikki lähimummot ja kohta tekee mieli äänestää kunnallisvaaleissa.

Eihän ne sinua usko.

Silti se on ihan totta etkä ole edes onneton.

Vielä tilaa ajatella

Aamulla bussissa on vielä tyhjää. Monet näyttävät lomailevan tämän viikon. Vieressä istuva mies lukee venäjänkielistä kirjaa. Sitten hän ristii kätensä ja katsoo kattoon. Tai ei katso, vaan on silmät kiinni ja pää kenossa. Näen meidän heijastuksen lasista, mutta vain silloin, kun joku seisoo sen lasin takana. Minun käteni lepäävät sylissä. Yhdistän peukalot ja etusormet ja siitä tulee ympyrä, jossa tulevan päivän asiat saavat pyörähtää ympäri ennen kuin jään pois.

Muistin yhtäkkiä että minulla on isän vanhassa Nikonissa yli kaksi vuotta vanha filmirulla. Eikö se olekin ihan taikaa! En muista lainkaan mitä olen kuvannut, ja olen melkein varma että aika on tehnyt tekosiaan väreille. Pitää muistaa viedä rulla kehitykseen. Tykkään odottaa ihmeitä.

 

Pääasiaa

Luin ranskalaisen toimittaja-kirjailija Sophie Fontanelin kirjan siitä mitä tapahtuu kun lopettaa hiustensa värjäämisen ja antaa niiden kasvaa harmaiksi. Yksi maailman luonnollisimmista asioista. Tapahtuu suurimmalle osalle meistä rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Mutta näköjään kyseessä onkin sen verran iso juttu, että siitä saa kirjan ja sille vielä lukijat.

Näin se meni:

53 -vuotiaana Fontanel näki upean valkotukkaisen naisen eräässä kahvilassa Etelä-Ranskassa ja päätti antaa omankin tukkansa kasvaa harmaaksi (tai oikeammin valkoiseksi). Muodonmuutoksesta tuli hänelle oikea puolentoistavuoden projekti, jota hän dokumentoi Insta-tilillään keräten monenlaisia kommentteja. (Kommentit, niin. Kun nykyään kaikkien pitää päästä sanomaan mitä mieltä juuri he ovat asioista.)

Ajattelin:

Kylläpä naisten harmaantuminen vaikuttaa olevan iso juttu! (Monet naiset muuten ihailevat harmaantuneita miehiä mutta mollaavat samaa asiaa itsessään tai muissa naisissa. Miksi?)

Luulevatko ihmiset todella että kun värjää harmaat piiloon niin kukaan ei huomaa ikääntymistä? (On paljon muita asioita jotka kertovat iän selvemmin. Iho, ryhti, joillakin luutuneet mielipiteet ja henkinen laiskistuminen.Kaiken lisäksi harmaantuminen voi alkaa vaikka parikymppisenä.)

Mitä hiivatin vikaa muka on vanhenemisessa??? Ihminen ei ole sinut itsensä kanssa jos karttuvat vuodet ovat ongelma. Tajuan että kukaan ei pidä esim. sairauksista tai yleisestä raihnaisuudesta joka saattaa tulla ikääntymisen myötä. Mutta noin muuten: miksi nuoruus olisi parempi kuin aikuisuus, vanhuus?

Eikö harmaiden piiloon värjääminen saa aikaan tunnetta että minussa on jotakin vikaa, jotain niin kaameaa että se pitää piilottaa? Miten semmoisen kanssa voi elää (ja ehkä vielä samaan aikaa toistelee mantraa ”hyväksy itsesi” tms.?)

Eikö olisi ihan uskomattoman hienoa kantaa päässään jotain ainutlaatuista? Sellaista, mitä kukaan kampaaja ei pysty väreillä tekemään? Että harmaiden jättäminen olisi nimenomaan esteettinen valinta, eikä mikään osoitus ”rohkeudesta”, tai että tässä sitä nyt ollaan sinut vanhenemisen kanssa.

Outoa että niin monin tavoin halutaan erottautua massasta ja olla individualisteja, mutta tässä asiassa suurin osa menee kuin lampaat jonossa kampaajalle tai marketin värihyllylle. Ja miten joku esim. tatuoi kroppansa täyteen väriä muttei ”uskalla” olla värjäämättä päätään muiden kommenttien/katseiden takia vaikka haluaisi? Tai monet uskaltavat pumpata itseensä kaikenlaisia aineita mutta eivät uskalla olla laittamatta kemikaaleja päähänsä. Ei tajua.

***

Kirjassa on paljon Fontanelin saamia kommentteja niin miehiltä kuin naisilta. Kitkerimmät niistä tulivat poikkeuksetta naisilta. Oli eräs joka ilmoitti (kysymättä) että hänen mielestään naisen velvollisuus on ”pitää itsestään huolta”. Että on kohteliasta muita kohtaan värjätä harmaansa piiloon. Samaan tapaan, kuin että peseydytään ja noin keskimäärin kuljetaan puhtaissa vaatteissa.

Oli myös niitä jotka arvelivat että kyseessä täytyy olla jokin sairaus tai vähintään allergisoituminen väreille koska ei kai kukaan nyt muuten…Monia huoletti eniten miesten katseet ja se, tuleeko niitä katseita ylipäätään enää. Että siihenkö sitten loppuu seksuaalisuus ja arvo ”markkinoilla” romahtaa? VOI HYVÄ LUOJA SENTÄÄN, tänä päivänä saa lukea tällaista.

Numero yksi: emme me nyt kai jumalauta sentään elä miesten katseista? Numero kaksi: voimme ihan itse muuttaa sitä mielikuvaa mikä on (tai oletamme olevan) harmaatukkaisista naisista. Ihan vaan olemalla itse toisenlainen harmaatukkainen nainen!

***

Aihe alkoi kiinnostaa siinä määrin että olen googlaillut siellä täällä. Olen oppinut, että on olemassa ihan suorastaan Going gray -movement ja toisaalta olen siitä yllättynyt ja toisaalta en ollenkaan. Näkisin että tässä voi hyvinkin olla yksi lähitulevaisuuden trendi, jos asioita haluaa sillä viisiin ajatella.