Kun on kuuma ja kuu lopussa

P8181466.JPGTöistä palatessa bussissa on järkyttävän kuuma. Ilmastointia ei ole tai kuski ei osaa panna sitä päälle. Ajattelen Japanin kuumaa, Kioton kiehuvaa kattilaa, tietenkin selviän Brysselin kuumassa. Pitää vain istua aivan liikkumatta ja ajatella viilentäviä asioita. Sitäpaitsi kaikki menee ohi.

Viikonloppuna nukuin terassilla. Minusta on kiva maata siellä retkipatjalla makuupussissa, eikä ympäröivien talon ihmiset tajua että joku siellä uinuu. Kaikki on hyvin siihen asti kun aamulennot liippaavat läheltä pääni yli.

Mieheni kanssa laskimme että televisiossa pyörii juuri nyt 9 erilaista laihdutustuotemainosta. Se on hilpeää kun miettii paljonko sellaiset varmaankin auttavat. Sitten niitä on laitettu mainostamaan joku joka on niin ohut että pelkään että se menee poikki kohta.

Vanhempi poika kirjoittaa ylioppilaaksi tänä keväänä. Suurin osa kokeista on ensi viikolla ja sitä seuraavalla. Ennen kuun loppua tiedämme jo tulokset. Olen aivan hyytävän ylpeä hänestä, sillä hän on ylittänyt itsensä tuhannesti. To cut the long story short: näyttää siltä että hän on löytänyt tiensä ja sitä hän lähtee kulkemaan syksyllä. En melkein usko tätä, olen niin onnellinen hänen puolestaan. Huomenna hän lintsaa elämänsä eka kerran koulusta. Annoin luvan, oikein rohkaisin. Tätäkin on harjoiteltava kun on niin (liian) velvollisuudentuntoinen.

Oletteko muuten koskaan miettineet miksi oletusarvona on että ihminen juo alkoholia ellei ole alaikäinen, raskaana tai autolla? Miksi tulee haloo ja kuulustelu ja ihmettely jos kieltäytyy? Miksi kysytään ”mikset juo”, muttei melkein koskaan ”miksi muuten juot”? Niin ja miksi sanotaan että ”juo nyt vaan, ota edes yksi” jos juuri on sanonut ei? Tätä ja paljon muuta aiheeseen liittyvää olen miettinyt ja koska nyt muutenkin tykkään tehdä toisin kuin muut, olen juonut vettä, mehua ja limsaa pari kuukautta. Ei nyt ihan aamusta iltaan, mutta ymmärrätte siis. Tähän asti kaikki mitä tunnen ja koen on erittäin positiivista – paitsi joidenkin reaktiot. Mutta se on luonnollisesti eniten heidän ongelmansa.

Mainokset

Ne kaikki ovat saaria

2013_0722wimereux0115

2013_0722wimereux0122

  • Minulla on mielessä muutama paikka johon matkustaisin niin kovin mieluusti. Huomaan että ne ovat kaikki saaria, ja mietin että mikähän siinäkin on.
  • Jokin on alkanut vetää taas korkeallekin. Haluaisin vaeltaa Alpeilla tai oikeastaan kyllä ihan missä vaan. Haluaisin pohtia jaksanko, pystynkö, ja sitten jaksaa ja pystyä.
  • Entä meri sitten! Eikö siitäkin ole jo ihan liian kauan kun olen mennyt uppeluksiin suolaiseen veteen ja juossut hiekassa itseni hengähdyksiin.
  • Nämä ovat vähän tällaisia poissaolohaaveita, mutta tässäkin on aika hyvä totta puhuen. On muutamia vähän vaikeita juttuja ja vallankin epäselviä ja aukinaisia, mutta kestän niitä nykyään paremmin ja osaan suhtautua.
  • Aloitin tämän vuoden paastolla ja hiljaisuudella. Vuosi on kohta puolessa, tämä vuosi jolloin täytän 50. Uuden vuoden juhlava olo on pitänyt, ja elämääni on tullut vähitellen lisää sitä kaikkea mitä siihen olen kaivannut ja kutsunutkin. Koska kaikki kuitenkin muuttuu koko ajan, niin muuttukoon parempaan mikäli se minusta kiinni on!

 

Kana uunissa

IMG_2011_02_24_0246-1

IMG_2011_02_24_0229

IMG_0438

IMG_2011_03_19_0859

Minulla on kana uunissa ja kaikki hyvin. Erään asian suhteen on tullut suuri huojennus ja toivon että tämä jatkuu näin.

Olen oppinut hengittämään. Oikeastaan olen oppinut olemaan panematta vastaan. Älkää naurako siellä, tämä ei ole itsestään selvää ollenkaan. Aika paljon olen elämässäni pidätellyt hengitystä, ollut kusi sukassa, varonut, pelännyt, pidätellyt. Olen ihan kirjaimellisesti jopa varonut hengittämästä syvään vaikkapa juoksulenkillä ettei hyönteiset lennä kurkkuun. Ettei hyönteiset lennä kurkkuun. Kun mitä jos hyönteiset vaikka lentää kurkkuun.

Tälle kyllä jo pitkääkin nauraa. On tähän aikaa mennyt mutta olen ihan kauhean paljon jo paremmalla puolella. En ole varma saako tästä mitään käsitystä mistään, mutta itsepä tiedän miten isosta asiasta on kyse.

Juttelin itseluottamuksesta ihan hiljattain. Sanoin että minulla on (aina?) ollut tiukka usko siihen että osaan lähes mitä hyvänsä. Se ei ole totta, mutta ei se mitään, sillä minusta asenne onkin tärkeämpi. Se ei ole ylenkatseinen ”mä osaan kaiken” -juttu, vaan pikemminkin sitä etten arastele tehdä tai alkaa juttuja joiden lopputuloksesta ei ole mitään hajua. Olen ommellut tänä keväänä paljon vaatteita ja huomannut että tässäkin puuhassa tällainen asenne on hyväksi. Kun mietin niin uskon voivani sormella osoittaa mistä tämä aikalailla horjumaton käsitys omista kyvyistä – niistäkin joita ei edes ole! – on minuun iskostunut. Isä ja äiti, siinäpä se. Kiitos.

(Kävin kääntämässä kanan.)

Huomasin että ensi kuussa olemme asuneet kymmenen vuotta tässä asunnossa jonka vuokrasimme joksikin aikaa. Katselin kuvia ajalta jolloin huoneet olivat vielä täysin thjiä ja olimme vasta kirjoittaneet vuokrapaperit. Lapsuudenkotia lukuunottamatta en ole koskaan asunut missään näin pitkään. Missä minä olen kymmenen vuoden päästä? Haluanko tietää sen oikeasti juuri nyt?

Kirjoitan tänne mistä hyvänsä tulee mukaan aina melankolinen vire ja lopulta nyyhkin ajan kulumista. Tämän asian kanssa olen yrittänyt tehdä itseni kanssa töitä ihan toden teolla viime aikoina. En haikaile menneisiin aikoihin enkä halua (oikeasti) pysäyttää aikaa. Ottaa vaan niin päähän kun olen kiinnostunut kaikesta ja haluan nähdä ja kokea paljon eikä minua kuitenkaan ole kuin yksi enkä ole ikuinen. Mutta (alleviivaa seuraava): pitää keskittyä siihen mikä on hyväksi ja elää oman totuutensa mukaan. Ei pidä elää kuin viimeistä päivää vaan kuin ensimmäistä päivää.

Uunin kello soi.

 

 

Ohoi

IMG_20170421_201949

Luin kirjan. Se oli kirjoitettu niin hirveästä aiheesta ja niin hirveän hyvin että hirvitti. Enimmäkseen luen nykyään muuta kuin romaaneja. En oikein osaa juuri nyt juttuja jotka eivät ole totta. Olen totuutta etsivä tosikko.

Mieheni äänestää huomenna. Hänen suosikkinsa ei ole minun suosikkini, mutta näissä vaaleissa minulla ei ole sanan sijaa. Tulos jännittää ja kiinnostaa silti kovasti.

Esikoiseni täytti eilen 18. Se on minusta enimmäkseen hämmentävää. Hänestä itsestään se on hiukan kiusallista, sillä hän ei suuremmin haluaisi tulla aikuiseksi. Meidän maailmamme on kova ja julma ja tyhmä. Puhumme paljon siitä miten se voisi olla erilainen, mutta kuulostan omastakin mielestäni kornilta koska en oikein osaa todistaa olevani oikeassa. Kahdeksantoistavuotiaita on monenlaisia. Rakastan omaani ja tuen häntä jatkossakin ihan kaikessa missä tarvitaan. Monessa tarvitaan.

Olin taas paastolla, vain neljä päivää tällä kertaa. Puristien mielestä tällainen ei ole oikea paasto, mutta paskat siitä. Neljä, viisi päivää vihannesmehuilla ja vedellä tekee minulle ihmeitä monella tasolla. Päätään nostaneet nivelkivut ovat taas poissa, kasvojen iho ja silmät kirkkaat, vatsa litteä ja hiljainen. Mieli tasainen, rauha päässä.

Olen ommellut viime päivien aikana viidet housut (yhdellä ja samalla kaavalla), kaksi mekkoa, kolme paitaa, yhden topin. Jälki paranee vähitellen. Opin tekemällä. Asiat ovat muuttuneet siitä kun peruskoulun käsityötunnilla surautin (vahingossa) ompelukoneella opettajan sormen läpi.

 

 

Näinä aikoina

 

Näinä aikoina kun hengestään voi päästä yllättäen – mikä luonnollisestikin on ollut totta aina ja iäti, nyt vaan konstit ovat monet  ja mahdollisuus vaanii (miltei) kaikkialla – niin….

…nautin aivan kauheasti niistä hetkistä kun….

…ei tapahdu….yhtään…mitään, ei niin kerrassaan mitään…ehkä vesipisara putoaa jostakin johonkin…

…ja tuntuu että tylsyyteen ihan kuolee.

Kuolen siihen mieluummin kuin moneen muuhun riesaan.

Haluan kertoa

IMG_2011_03_12_0769

Haluan vain kertoa että

  • puissa on silmuja.
  • minulla on todella ihania ystäviä. Emme voi nähdä usein, mutta tiedän että he ovat.
  • olemme vanhempina tehneet pari fiksua päätöstä viime aikoina, vaikkei aina tunnu siltä että se olisi ylipäätään mahdollista, tai että ylipäätään vanhempana olossa olisi mitään suurempaa järkeä tai riemua.
  • tottumus todellakin on toinen luonto. Kun nousen, avaan suuren ikkunan, venyttelen sen edessä, hiljennyn. Ei tarvitse erikseen miettiä haluanko, vaan joka aamu teen sen tai voin huonosti joka tavalla.
  • tyyneyttä voi oppia ja lisätä tietoisesti. Sen harjoittaminen ruokkii itseään. On ihmeellistä huomata voivansa olla kuin tyyni järvenpinta vaikka tuulee ja salamoi.Se ei ole tilanteesta karkaamista tai tosiasioiden kieltämistä, se on niihin suhtautumista.
  • olen alkanut taas käyttää mekkoja. Tuli sellainen olo. Oikein semmoisia Kylli-täti -kaapuja ja sitten sellaisia toisenlaisia. Ei kummiskaan liian hienoja eikä sieviä.
  • ompelu kiinnostaa taas ihan kamalasti. Se ikivanha ajatukseni siitä että tekisi kaiken tai melkein itse…(eikä sitten kuitenkaan tee kuin sukat jalkaansa ja topin joka kinnaa kainaloista tai kiertää saumoista.)
  • olen näemmä lakannut ottamasta valokuvia oikealla kameralla. Joskus käy niin, eikä se ole kovin vakavaa. Tuskin lopullistakaan.