Pää paikoilleen

Olen hiffannut monet asiat aika myöhään. Kuulostaa paremmalta sanoa että olen kypsynyt hitaasti. Tämä johtuu ainakin osittain siitä, että olen tehnyt asioita jossakin määrin eri järjestyksessä ja eri ikäisenä kuin tavallisesti (jos sellaista on). Sitten sekin, että minä olen minä. Minun elämäni menee näin ja minä toimin näin koska olen minä, enkä esimerkiksi sinä. Sitä ei aina muista tajuta vaikka se on ihan itsestään selvää.

En tahdo päästä sen yli että olen vuosikausia kohdellut kehoani huonosti, vähintäänkin olen elänyt niin ettei juuri minkäänlaista yhteyttä kehon ja mielen välillä ole tuntunut olevan. Kuin olisin ollut itseni ulkopuolella tai kuin kehoni olisi ollut tässä, ja pääni tuossa, jos ymmärrätte.

Olen pitänyt itseäni ”liikunnallisena ihmisenä” ja olen luullut aina tienneeni mikä on minulle hyväksi. Kun mietin tarkemmin, joudun korjaamaan menneisyyden minäkuvaani. Muiden ihmisten käsitys minusta on muokannut vahvasti omaakin käsitystäni, ja muiden ihmisten käsitys on perustunut vaikkapa siihen, että olen ollut aina hoikka,liikkeissäni nopea ja notkea. Tästä on tehty päätelmiä siitä että tuo liikkuu paljon, on hyvässä kunnossa. En ole ollut ja sitäkin pahempaa: pääni ei ole ollut hartioilla. Olen poukkoillut sinne tänne muiden mukana ja jopa muiden mieliksi.

Muutos on alkanut hitaasti, uskoaksi noin viisi vuotta sitten. Varovaisia viitteitä on nähtävissä jo kymmenen vuoden takaa, kun oivalsin pilateksen avulla yhtä ja toista itsestäni. Viimeisin vuosi on kuitenkin ollut muutoksista suurin. Se on vahvistanut suunnan ja suurin ja pienin vihjein kertonut että näin sen pitää olla. Minulla ei  ole ilmeisesti älli riittänyt tajuamaan omaa parastani, tai edes toisiksi parasta.

Olen hurjan kiitollinen että olen oppinut miten asiat, ajatukset, aineet ja ihmiset vaikuttavat minuun ja voin valita sen perusteella. Minun ei tarvitse kieltää itseltäni mitään, sillä haluni kohteet ovat asioita jotka tekevät minulle hyvää.

Eräs henkilö pyysi minua hiljan tilaisuuteen jossa pruukataan ns. vetää perseet. Sanoin ettei kiinnosta. Hän ilmoitti uudistavansa kutsun kun olen ”normalisoitunut”. Huomaan että käsityksemme ”normaalista” ovat erilaiset.

 

 

 

 

Turvallisuus on fantasia

Talot palavat. Tavarat ja vehkeet katoavat, menevät rikki tai tuhoutuvat. Puolisot ottavat ja lähtevät. Autot tulevat tyhjästä eteen ja lentokoneita putoaa. Sairaus iskee kehen lystää. Vakuutukset eivät estä, korkeintaan paikkaavat. Turvallisuus ja varmuus kaikesta on  fantasia, johon tuudittautuva saattaa tukehtua vilttiinsä.

Tämä ei ole tuomiopäivän ennustus vaan ylistyslaulu juuri tälle kuluvalle sekunnille, sillä muuta ei ole. Varautumisen ja pelkäämisen sijaan saattaisi kannattaa elää. Onnellisena tai muuten vaan.

Opiksi

Kirjoitin itselleni eilen ohjeita. Vaikka ne pulppusivat mieleeni liittyen aivan yhteen tiettyyn asiaan, huomasin että kyllä ne vaan liittyvät muihinkin.

Vihossa lukee:

Kärsivällisyyttä! Kuten tiedät, kaikki vie aikansa. Yleensä paljon kauemmin kuin sinun hermosi helposti kestävät. Venytä siis hermojasi sillä ajan kulumiseen et voi puuttua.

Huomaa katsoa taaksepäin niin tajuat miten pitkän tien olet kulkenut jo ihan lyhyessä ajassa. Pane merkille miten paljon olet oppinut ja omaksunut ihan muutamassa kuukaudessa! Katso jotain vanhoja kirjoituksiasi. Huomaa miten itsestään selviä ovat nyt vastaukset niihin asioihin, jotka silloin olivat hepreaa.

Unohda itsesi. Älä keskity liikaa siihen mitä et tiedä, tai miltä tuntuu, miten asioiden toivoisit juuri nyt olevan.

Älä vaivu epätoivoon, älä liioittele vaikeita asioita ja aukkoja tiedoissa. Kuten muistat moniin asioihin liittyen: aukot täyttyvät mutta vain vähitellen ja vasta kun lakkaat hermoilemasta.

Usko omiin kykyihisi. Sinä voit oppia. Kuuntele ja katsele niitä jotka ovat nyt siinä pisteessä mihin olet itse matkalla. Kysy millaista heillä oli vuosi tai kaksi tai kolme sitten.

Belgia

Pikaisen laskutoimituksen tuloksena huomaan eläneeni yli 20 % elämästäni Belgiassa. Olen kaamean huono matematiikassa, mutta tämä on oikein laskettu.

Sanopa kelle tahansa suomalaisnuorelle että niin se kuule tulee menemään sinun elämäsi että Belgiasta itsesi löydät. Että siellä sinä asut ensin vuoden ja sitten toisen ja sitten huomaat että tunnet ulkonäöltä jo melkein kaikki lähimummot ja kohta tekee mieli äänestää kunnallisvaaleissa.

Eihän ne sinua usko.

Silti se on ihan totta etkä ole edes onneton.

Vielä tilaa ajatella

Aamulla bussissa on vielä tyhjää. Monet näyttävät lomailevan tämän viikon. Vieressä istuva mies lukee venäjänkielistä kirjaa. Sitten hän ristii kätensä ja katsoo kattoon. Tai ei katso, vaan on silmät kiinni ja pää kenossa. Näen meidän heijastuksen lasista, mutta vain silloin, kun joku seisoo sen lasin takana. Minun käteni lepäävät sylissä. Yhdistän peukalot ja etusormet ja siitä tulee ympyrä, jossa tulevan päivän asiat saavat pyörähtää ympäri ennen kuin jään pois.

Muistin yhtäkkiä että minulla on isän vanhassa Nikonissa yli kaksi vuotta vanha filmirulla. Eikö se olekin ihan taikaa! En muista lainkaan mitä olen kuvannut, ja olen melkein varma että aika on tehnyt tekosiaan väreille. Pitää muistaa viedä rulla kehitykseen. Tykkään odottaa ihmeitä.

 

Pääasiaa

Luin ranskalaisen toimittaja-kirjailija Sophie Fontanelin kirjan siitä mitä tapahtuu kun lopettaa hiustensa värjäämisen ja antaa niiden kasvaa harmaiksi. Yksi maailman luonnollisimmista asioista. Tapahtuu suurimmalle osalle meistä rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Mutta näköjään kyseessä onkin sen verran iso juttu, että siitä saa kirjan ja sille vielä lukijat.

Näin se meni:

53 -vuotiaana Fontanel näki upean valkotukkaisen naisen eräässä kahvilassa Etelä-Ranskassa ja päätti antaa omankin tukkansa kasvaa harmaaksi (tai oikeammin valkoiseksi). Muodonmuutoksesta tuli hänelle oikea puolentoistavuoden projekti, jota hän dokumentoi Insta-tilillään keräten monenlaisia kommentteja. (Kommentit, niin. Kun nykyään kaikkien pitää päästä sanomaan mitä mieltä juuri he ovat asioista.)

Ajattelin:

Kylläpä naisten harmaantuminen vaikuttaa olevan iso juttu! (Monet naiset muuten ihailevat harmaantuneita miehiä mutta mollaavat samaa asiaa itsessään tai muissa naisissa. Miksi?)

Luulevatko ihmiset todella että kun värjää harmaat piiloon niin kukaan ei huomaa ikääntymistä? (On paljon muita asioita jotka kertovat iän selvemmin. Iho, ryhti, joillakin luutuneet mielipiteet ja henkinen laiskistuminen.Kaiken lisäksi harmaantuminen voi alkaa vaikka parikymppisenä.)

Mitä hiivatin vikaa muka on vanhenemisessa??? Ihminen ei ole sinut itsensä kanssa jos karttuvat vuodet ovat ongelma. Tajuan että kukaan ei pidä esim. sairauksista tai yleisestä raihnaisuudesta joka saattaa tulla ikääntymisen myötä. Mutta noin muuten: miksi nuoruus olisi parempi kuin aikuisuus, vanhuus?

Eikö harmaiden piiloon värjääminen saa aikaan tunnetta että minussa on jotakin vikaa, jotain niin kaameaa että se pitää piilottaa? Miten semmoisen kanssa voi elää (ja ehkä vielä samaan aikaa toistelee mantraa ”hyväksy itsesi” tms.?)

Eikö olisi ihan uskomattoman hienoa kantaa päässään jotain ainutlaatuista? Sellaista, mitä kukaan kampaaja ei pysty väreillä tekemään? Että harmaiden jättäminen olisi nimenomaan esteettinen valinta, eikä mikään osoitus ”rohkeudesta”, tai että tässä sitä nyt ollaan sinut vanhenemisen kanssa.

Outoa että niin monin tavoin halutaan erottautua massasta ja olla individualisteja, mutta tässä asiassa suurin osa menee kuin lampaat jonossa kampaajalle tai marketin värihyllylle. Ja miten joku esim. tatuoi kroppansa täyteen väriä muttei ”uskalla” olla värjäämättä päätään muiden kommenttien/katseiden takia vaikka haluaisi? Tai monet uskaltavat pumpata itseensä kaikenlaisia aineita mutta eivät uskalla olla laittamatta kemikaaleja päähänsä. Ei tajua.

***

Kirjassa on paljon Fontanelin saamia kommentteja niin miehiltä kuin naisilta. Kitkerimmät niistä tulivat poikkeuksetta naisilta. Oli eräs joka ilmoitti (kysymättä) että hänen mielestään naisen velvollisuus on ”pitää itsestään huolta”. Että on kohteliasta muita kohtaan värjätä harmaansa piiloon. Samaan tapaan, kuin että peseydytään ja noin keskimäärin kuljetaan puhtaissa vaatteissa.

Oli myös niitä jotka arvelivat että kyseessä täytyy olla jokin sairaus tai vähintään allergisoituminen väreille koska ei kai kukaan nyt muuten…Monia huoletti eniten miesten katseet ja se, tuleeko niitä katseita ylipäätään enää. Että siihenkö sitten loppuu seksuaalisuus ja arvo ”markkinoilla” romahtaa? VOI HYVÄ LUOJA SENTÄÄN, tänä päivänä saa lukea tällaista.

Numero yksi: emme me nyt kai jumalauta sentään elä miesten katseista? Numero kaksi: voimme ihan itse muuttaa sitä mielikuvaa mikä on (tai oletamme olevan) harmaatukkaisista naisista. Ihan vaan olemalla itse toisenlainen harmaatukkainen nainen!

***

Aihe alkoi kiinnostaa siinä määrin että olen googlaillut siellä täällä. Olen oppinut, että on olemassa ihan suorastaan Going gray -movement ja toisaalta olen siitä yllättynyt ja toisaalta en ollenkaan. Näkisin että tässä voi hyvinkin olla yksi lähitulevaisuuden trendi, jos asioita haluaa sillä viisiin ajatella.

 

Riemastus

Tänään koin pienimuotoisen riemastumisen kirpparilla. Siellä on myyjänä hassu nainen, joka hulluttelee aamusta iltaan. Heittää vitsejä, huutelee kommentteja kuten ”se joka ei tykkää seuraavasta biisistä saa viiden euron sakot!”, tanssii välillä vaaterekkien välissä, kehuu kaikkia jotka uskaltautuvat sovituskopista käytävälle kurkistamaan peiliin hiukan kauempaa.

No siis. Sinne tuli äiti pienen poikansa kanssa. Vaikuttivat vakiasiakkailta, heti suoraan myyjän luokse ja kertoivat että poika täyttää tänään kuusi vuotta. Hassu nainen otti sillä sekunnilla mikrofonin ja kuulutti että nytpä on hiukan tavallista tärkeämpi asiakas paikalle, tässä on tämmöinen nuori herra joka täyttää kuusi vuotta ja jolle me nyt kaikki laulamme onnittelulaulun.

Ja jumaliste niin kävi. Olin hetken Mamma Mia -elokuvassa. Asiakkaat lauloivat ja hurrasivat, minäkin, jumalauta minäkin, jolle kaikki tällainen on ihan tosi supervaikeaa. Ei kukko käskien laula jne. Mutta voi kun se kannatti! Poika oli niin onnellisen näköinen ja oma onnellisuusprosentti kohosi vähintään 70 pykälää! Ei aina tartte olla niin cool. Ihan hyvin voi hoilata paljon onnea vaan tuntemattomalle kuusivuotiaalle keskellä kirpparia.

Valkoisen kaipuu

Ensin ajattelin että unet johtuivat kuumeesta. Sitten kuume laski ja se on tietysti hyvä asia, mutta unet eivät loppuneet. Täyspuhdistus menossa, skannaus, kovalevyn nollaus.

Nämä ovat nyt erilaisia. Teemat ovat tuttuja, mutta esitystapa toinen. Nämä näytetään tavalla joka ikäänkuin varmistaa tuhanteen kertaan että menikö nyt perille, tajusitko. Yhteisenä piirteensä on harmaa alakulo kun unen tunnelma roikkuu kiinni iltapäivään asti.

Minun  olisi syytä aloittaa paasto, mutta nyt on huono hetki. Kuumetautini laihdutti ja heikensi minua liikaa. Haluaisin kuitenkin kirkastaa unet ja puhdistaa päivät. Pukeutua valkoiseen, puunata kodin ja oman ulkokuorenikin. Venyttelen pois jännityksiä ja jumeja. Liika sohvassamakaaminen on pahasta, makasi siinä mistä syystä hyvänsä. Antibiootit tuntuvat tuhonneen muutakin kuin taudin. Pitää rakentaa hyvä olonsa taas palasista uudelleen.

 

***

Tuntuu että on koko ajan ilta, että makaan sängyssä ja otan vielä korvakorut pois, suljen yölampun, käännyn oikealle kyljelle ja nukahdan heti. Tämä kuukausi ja edellinenkin on mennyt valtavan nopeasti.

Aika moni odottaa joulua. En useinkaan kehtaa sanoa etten odota. Ei minulla ole mitään joulua vastaan. En vaan siedä vouhotusta minkään suhteen. Se taas näyttää kuuluvan kiinteästi jouluun.

Odotan lankalähetystä ja sitä, että kudon tuntikausia. Siinä mielessä odotan joulua. Siinäkin, että pojat saavat henkäistä kaksi viikkoa opinnoistaan.

***

Tänään sain lukea vanhemman poikani opintoihin liittyvää inspiraatiokirjaa, johon hän on koonnut itseään inspiroivia henkilöitä, elokuvia, taiteilijoita, kaikenlaista. Suurimman osan saatoin arvata, mutta mukana oli asioita ja henkilöitä joiden en ollut tiennyt koskettaneen häntä. Olen ylpeä ja liikuttunut siitä, että hän haluaa jakaa tämänkin kanssani. Opin häneltä koko ajan. Jos minulla olisi inspiraatiokirja, hän olisi mainittu siellä.

Kirjassa on myös kaksi sivua Kiotolle. Poika kirjoittaa: ”olen käynyt Kiotossa kaksi kertaa, mutta tiedän että tulevaisuudessa tämä määrä tulee kasvamaan”. Minäkin tiedän sen. Minunkin lukuni kasvaa vielä. Japani on tavallaan lahja pojaltani minulle. En usko että koskaan olisin lähtenyt ensimmäisellekään matkalle ilman hänen vuosia jatkunutta intoaan. Ajattelin aloittaa japanin kielen opiskelun keväällä. Tiedän jo missä se onnistuisi, toivottavasti aikataulut käyvät. Sen sijaan en tiedä miksi opiskella japania, mutta ei sitä tarvitsekaan tietää. Kyllä tällaiset asiat tuppaavat selviämään. Pitää vaan tehdä mikä oikealta tuntuu ja mennä sinne mikä vetää.

***

Olin kaksi ja puoli viikkoa juoksematta. Kun eilen juoksin, ihan lensin hiukan. Tänään lähden uudelleen. Ihanaa että voi juosta, ihanaa että pystyy ja jaksaa ja siitä tulee niin hyvä olo.

 

Anti mennä vaan

Tuulian Minimalismin ilo on tosi kiinnostava ja hyvin kirjoitettu blogi. Viimeisin kirjoitus on taas hieno, lukekaa.

Meidän on todellakin opittava luopumaan. Luopumaan vapaaehtoisesti. Meidän on myös opittava menettämään, eli luopumaan vastoin tahtoamme. Harva asia on niin varma kuin se, että kaikki muuttuu koko ajan ja tämä totuus sisältää väistämättä pakon luopua, jättää taakseen, menettää. (Tavallaan ihan itsestään selvää, mutta hitto että on pitänyt tätäkin sulatella.) Olisi tyhmää takertua ja roikkua, pitää väkipakolla kiinni, keinotekoisesti pitkittää. Mitä enemmän ajattelen, sen varmempi olen mielipiteestäni: tämä pätee kaikkeen.

Kannattaa siis suorastaan pitää luopumisesta. Kannattaa olla samalla puolella eikä tapella vastaan. Niin ja luopuminen ei missään nimessä ole sama kuin luovuttaminen.