mitä vähemmän, sitä enemmän

2013_12021jouluk0033

Yhtenä aamuna kävi niin että panin jalkani täyslootukseen. Edellisen kerran muistan sen olleen mahdollista noin 35 vuotta sitten sitten. Se tapahtui kun lakkasin väkisin yrittämästä. Lonkkani ovat olleet tarpeeksi aukinaiset luultavasti koko ikäni, mutta olen ylläpitänyt erilaisia jännitytiloja. En myöskään ole luottanut tarpeeksi siihen että moni asia on loppujen lopuksi aivan kaamean yksinkertainen.

Olen ylipäätään eri yhteyksissä ihastellut ihmiskehon lähes loputtomia mahdollisuuksia korjata, sopeutua ja uudistua – missä iässä hyvänsä. Kunhan ei itse ole esteenä. Olin vuodenvaihteessa kuuden päivän paastolla ja sain taas huomata että pärjään kun uskon siihen. Tämä oli toki lyhyt paasto, mutta auttoi taas hienosti huomaamaan että kroppa osaa ja tietää eikä petä. Mutta uskon että vastalahjaksi minun on oltava kiltti ja tarjottava itselleni (pääsääntöisesti) vain hyviä asioita elämän eri alueilla. Se ei ole uhraus kun se mitä saa on niin suurta.

Pohdin miksi monet oikein uhmaspäissään jatkuvasti syövät liikaa, juovat liikaa, repivät itseään eri tavoin joka suuntaan, kohtelevat itseään niin etteivät koskaan kohtelisi ketään toista (toivottavasti)? Miksi tulee ilmiöitä kuten  #vaakakapina? Miksi tasaista, hiljaista, terveellistä elämää eläviä tunnutaan pitävän ihan kajahtaneina? Olen kyllästynyt siihenkin että helposti ja aivan luonnollisesti aikaisin heräävän oletetaan suunnilleen kuuluvan johonkin outoon lahkoon,  niin epäilyttävää ja outoa kuulemma on kun nousee mielellään varhain tai hyvin varhain, eikä käynnistä itseään kahvilla (koska siitä tulee vain paha olo).

Fiksut lukijat tajuavat kyllä etten saarnaa tai käännytä, tai nosta itseni korkeammalle oksalle. Olen ollut aina huono kiipeämään, onneksi. Haluan vain muutamalla hahmottelevalla viivalla kuvata sitä riemua joka on mahdollista kokea kun luottaa, vähentää, jättää pois, antautuu, hyväksyy, karsii, katsoo sisäänpäin, kuuntelee, näkee, auttaa, hiljentää (ääniä, tahtia).

viimeinen/ensimmäinen

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVuoden viimeinen päivä, paastoni ensimmäinen päivä.

Paasto on hieno mahdollisuus kääntää katse sisäänpäin ja palauttaa mieleen miten erottaa todellisen tarpeen mielihalusta. Ihailen voimia joita löydän itsestäni vielä silloin, kun luulee ettei niitä voi enää olla. (Vielä ei tosin olla paaston siinä vaiheessa jolloin tuota iloa saa tuntea. Ensimmäisen päivän iltana ei vielä kannata paukutella henkseleitä. Olen melkein varma että hankalimmat hetket elän huomisiltana ja ylihuomenna.)

Mutta miksi paastolle juuri nyt, uusi vuosi ja kaikki?

Ehkä juuri siksi. Koko maailman oletus on että nyt juhlitaan, syödään ja juodaan ja karjutaan ja heitetään ilmaan hilua ja helyjä ja poltetaan sormet raketeilla.  Älkää luulko etten pidä juhlista, mutta vaput ja uudet vuodet ja tällaiset on minulle vähän pakkopullamaisia. Johtuisiko siitä että tykkään useinmiten tehdä tasan toisin kuin muut? Ennalta ohjelmoitu ja aavistettava ei hontsita ylipäätään, eikä juhlissa etenkään. Mua on aina ahdistanut se kun kytätään montako sekuntia on vuoden vaihtumiseen ja sitten kun se vaihtuu niin kiljutaan ja hurrataan vaikkei se oikeasti tunnu yhtään miltään. Kyyninen vanha paska.

Muutama vuosi sitten alkoi elämässäni uudenlainen aika. Tarkalleen en voi sanoa milloin, luultavasti vähitellen. Moneen kertaan olen joutunut kaivamaan itsestäni voimia, uskoa ja luottamusta siihen että kaikessa on sittenkin järkeä ja kaikelle on tarkoitus ja että hyvä voittaa ja niin pois päin. En tosin ole saanut tähän varmuutta edelleenkään, jatkan tutkimuksia ja toivon parasta – koko maailmalle. Saatan ottaa asiat liian raskaasti. Ulkona paukkuvat raketit, laseja nostetaan kaikkialla ja minä pohdin vaikeita paastomehujeni kanssa.

Lisäys vuoden ensimmäisen päivän aamuna: suorastaan juhlallinen olo. Olen päässäni tehnyt hyviä päätöksiä. Rauhallinen mieli, koordinaatit selvillä. Lomailen ensi viikon edelleen paastoten, kutoen, lukien, joogaten, istuen hiljaa, tekemättä mitään.

 

 

Mihin sitä vielä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisen vuoden aikana olen etsinyt itseäni sieltä täältä. En ole totaalisen hukassa, mutta tuntuu kuin kartta olisi toisten housujen taskussa. Tai suorastaan jonkun toisen taskussa.

Hyllyyn on ilmestynyt anatomian kirjoja, uskalluksesta kertovia tarinoita, vaihtoehtoisia hoitomuotoja käsitteleviä teoksia, aromaattisia öljyjä ja paljon tyhjää tilaa. Katselen käsiäni ja mietin mitä niillä vielä voisi tässä elämässä tehdä. Alan olla kyllästynyt nojailemaan kämmeniin ja haaveilemaan. Ensi vuosi taitaa aloittaa jonkin isomman liikahduksen. Tai ei, se on jo alkanut, onhan se toki alkanut vuosia sitten, ehkä ollut päällä vähän niin kuin aina, muutos ja liike on minun  nimeni, suuntaa pitää vaan nyt katsella tarkemmin. Ensi vuonna olen jo 50-vuotias. Ensi vuonna olen vasta 50-vuotias. Kas noin.

 

IMG_20161124_172521.jpg

No on, iltaisin on pimeää. Kuuluu asiaan nyt.

Mutta voi miten aurinkoisia päiviä on ollut ja miten voi tuntua keväiseltä, ihan niin, keväiseltä marraskuun lopussa! Viikko oli lämmin ja lempeä, kymmenen tuolla puolen, tänä aamuna marraskuu huomasi että ei saakeli, piti olla kolkko ja karu, pitää muuttaa otetta.

Ja niin se muutti, ja hui kuinka kolisin kylmästä bussibysäkillä tänä aamuna. Pari lämpöastetta, ei sen vakavampaa, minulla vain vaatetus vanhasta muistista väärä. Sitä paitsi Brysselin kylmä ei näy aina lämpömittarin lukemissa. Se on luihin menevää, kosteaa ja raakaa.

Olin viikon yksin poikien kanssa. Sen ei pitäisi olla uroteko, Herra siunaa, ei suinkaan pitäisi olla mitään kummallista siinä että on omien lastensa kanssa! Sanon silti: kun on tottunut jakamaan töitä toisen kanssa, niin onhan niitä silloin enemmän kun on yksin. Eikä siinäkään mitään, en pelästy vähästä enkä pillitä ja pelkää rosvoja. Mutta…se on tylsää ja vaikeaa kun sähköt menee aamulla puoli kuusi ja joutuu lähtemään (rikkinäisen ) taskulampun kanssa alakerran naapurin autotallin kautta (missä on kiivettävä olutkorien ja kilpapyörän yli) koko talon pääsähkötaululle.

Että näitä kaikkia. Ei voi osata heti joka juttua. Opin kyllä jos täytyy. Olisi niin kiva kun ei täytyisi. Minusta on parempi kun meitä on kaksi ja toinen hoitaa yhdet jutut ja toinen toiset, noin pääsääntöisesti.

 

There is a crack in everything. That´s how the light gets in.

img_2011_07_07_1955Kuulin ihan juuri että Leonard Cohen on kuollut. Ehkä Marianne ojensi kätensä ja hän tarttui siihen.

 

Minun on viipymättä selvitettävä itselleni miten suhtautua ajan laukkaan. Täytän ensi vuonna 50. Useinmiten ajattelen että se voi olla vasta alku, että kohta alan ymmärtää mistä kaikessa on kysymys, että kypsyn hiukan ja minusta tulee vakavasti otettava aikuinen (että itse alan pitää itseäni vakavasti otettavana aikuisena, toisin sanoen).

Toisina päivinä tajuan selkeästi olevani jo huoneessa jonka takaseinässä on ovi, josta tulee kirkasta valoa. Olen jo siinä huoneessa ja vaikka edessäni on vielä paljon väkeä, ymmärrän että monien muiden huoneiden ovet ovat minulle jo kiinni, olinpa siitä mitä mieltä hyvänsä.

(Kuulostan enemmän melodraamakuningattarelta kuin tahtoisin.)

Olen terve ja ymmärrän itsestäni enemmän kuin ennen. Olen siitä samaan aikaan kiitollinen ja hiukan yllättynyt. En missään nimessä halua yrittää antaa käsitystä että olisin kuitenkaan suuremmin viisastunut. Etsin ja haen, mutta vastaukseksi kysymyksiini riitä enää mikä tahansa. Oikeastaan mikään ei riitä ja siksi pitää jatkaa.

Näen isäni sairauden ja kuoleman selvänä taitekohtana. Tuli syvä suru ja valtava voimattomuuden ja riittämättömyyden tunne, väärässä paikassa olemisen olo. Sitten tuli Pariisin ja Brysselin terroristi-iskut, sotilaat pysyvästi kaduilla. Suoranainen vitutus siitä että jokin on lopullisesti pilalla. Olen myös (halkeamin täynnä oleva) kallio kahdelle nuorelleni. Tuntikausien syvät keskustelut, välillä kuin iskuja palleaan, elämän kipeys ja kasvun vaikeus siinä edessäni, painavat sanat korvissani, kaikkien kasvot kyynelistä märkinä.  On hyvä olla kuin parhaat sillat jotka taipuvat jotta eivät katkea. Olen näiden viime vuosien aikana vakavoitunut ja kääntynyt sisäänpäin suorastaan perustavanlaatuisten kysymysten hiljentämänä. Mitä järkeä? Kuka välittää? Mitä seuraavaksi? Entä me itse tämän kaiken keskellä?

En kuitenkaan elä kriisiä vaan vaihetta. Tämä on luonnollinen, väistämätön siirtymä, olen siitä varma. Ja tämä on nimenomaan siirtymä eteenpäin. Nyt en kuitenkaan puhu markkinatalouden kieltä sillä enemmän ei ole enemmän. En voi enää saada monia asioita mutta toisaalta tiedän että voin saada enemmän. Suhtaudun elämään suunnattomalla uteliaisuudella. Tiedän että tulossa on vielä vaikka mitä hienoa ja huonoa. Ymmärrän siitä enemmän enkä toisaalta ymmärrä yhtään mitään. Miten valtavan hieno konsepti tämä onkaan. Elämä.

Pyydän että te minua vanhemmat lukijani lakkaatte kieriskelemästä naurusta kun luette pohdintojani. Teitä hihityttää viisasteluni kuten minua hihityttää kaikennähneiden kolmikymppisten paatos. Te olette kuitenkin käyneet tämän saman läpi. Ehkä eri tavalla, ehkä eri vaiheessa mutta te tiedätte jotakin tästä mistä nyt kirjoitan!

 

 

Vahva suositus

Suosittelen Islannin ympäriajoa Sigur Rósin kyydissä kaikille joilla on ikuinen tuli perseen alla. Oikein tosi vahvasti suosittelen tätä kaikille joilla ”ei ole aikaa katsella kun mitään ei tapahdu”. Toivon että kaikki ne joilla menee koko ajan liian kovaa, mutta mitään ei tule tehtyä eikä päivistä muista mitään kävisivät tällä virtuaalimatkalla. Mutta ei siis niin että toisessa kädessä on puhelin ja vieressä televisio auki.

Mitä vähemmän tuntuu olevan aikaa, sitä kiirellisemmin tähän on tartuttava. Mitä enemmän ärsyttää jatkaa, sitä suurempi syy jatkaa silti. Uusintakuurin voi ottaa tarvittaessa.

Ja ei, siinä ei ”tapahdu mitään”, kuten eräs minulle ivalliseen sävyyn ilmoitti. Paitsi että paskaa puhui: valo vaihtuu, välillä tulee auto vastaan, tien sivuilla näkyy toisinaan hevosia, joskus pari ihmistä heiluttamassa ohiajavalle autolle. Voi nähdä eri sävyistä harmaata, sinistä ja tummat ääriviivat horisontissa. Että onko siellä nyt tulivuori? Miltä näyttää jäätikkö? Onko tuo meri vai eikös sen pitäisi olla tien toisella puolella? Tämä olikin pitkä silta. Kuin vesi olisi jäässä vaikka on keskikesä.

Auto pysähtyy taukopaikalle mutta kamera filmaa edelleen eteensä. Voisi luulla että filmi on pysähtynyt, mutta taustalla soiva musiikki ja laskuri kertovat ettei se ole. Pysähdys kestää. Kestää vieläkin. Kuinka hiton kauan, menikö ne syömään vai puskapissalle? Miksei me jo lähetä eteenpäin?

Kärsimätön mieli saa nenilleen monen monta kertaa. Aina uutta ja komeampaa ja voimakkaampaa kokemusta hakeva pää huomaa (ehkä) löytävänsä asiat odotettua lähempää.

Joko sanoin: erittäin vahva suositus. Eikä tässä ole nyt tärkeää että matkan takana on Sigur Rós. OK, taustalla soi heidän musiikkinsa, mutta pointti on toisaalla kuin bändissä.

Vielä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihmeellistä että te olette vielä siellä, lukemassa minua, vaikka olen jättänyt blogin, teidät, aivan heitteille.

Mutta siellähän te vielä olette, muutamat vanhat tutut, jokunen ihan uusi lukijakin, satunnaiset kulkijat ja vahingossa luokseni klikanneet.

Ja minäkin olen vielä täällä. Olen tässä samassa maassa ja kaupungissa missä huomaan asuneeni pian kymmenen vuotta ja jota vuoronperään rakastan ja vihaan, ihan päivästä tai tunnista riippuen minun mielipiteeni heittelee. Eilen minulla oli oikein paha Bryssel -vihapäivä. En listaa syitä mikä sen kehitti, mutta hiivatti että vihasin tätä kaupunkia ja koko maata (ja lopulta koko Eurooppaa ja sen jälkeen koko maailmaa.) Järkiini tultuani myönsin: ei se ole kotikaupunkini vika jos välillä päässä possahtaa. Se voi tapahtua missä vain. Se on jo tapahtunut monessa paikassa, ja tulee jatkossakin tapahtumaan.

Vaan katsokaapa tuota vastapäisen talon kissaa! Rakas Jeesus/Buddha/kuka vaan, ota pois minun kissa-allergiani että saan tuollaisen pyhyyden ruumillistuman nurkkiini norkoilemaan! (En tiedä auttaako tämä, en ole ollenkaan varma. Tiedoksi vaan että pojatkin haluaisivat.)

Nizzassa on kidnapattu miljonääri, Calais´n jungle on hajotettu, Alin kaupassa oli pakasteallas rikki tänään kun kävin, sukassani on reikä, pojat ovat lomalla, teeveestä tulee pelkkää paskaa, poliisit laulavat Marseillesia ympäri Ranskaa, annoin lantin kaupan edessä olevalle sedälle, Tampereella on satanut ensilumi, blogissani on lisää Japanista, unohdin aamulla sateenvarjon bussiin, kohta on jenkkien presidentinvaallit, ostin pojille uusia kalsareita, en osaa enää keskittyä lukemaan ja olen siitä harmistunut, Putiniin ei voi yhtään luottaa, olen syventynyt Yin-joogaan ja näen painajaisia kun kehoni ja mieleni lukot aukeilevat kolisten, tilasin hienoa lankaa josta tulee jotakin.

Kuten varmasti huomaatte, minulla on paljon syitä jatkaa kirjoittamista.