Yli viikkoon en ole saanut kirjotettua. Nyt haluan sanoa teille ystäville, tutuille ja tuntemattomille ison kiitoksen monista saamistani viesteistä niin tässä blogissa kuin muutakin kautta. Tuntuu ihmeelliseltä että joku avaa uutislähetyksen, näkee sotilaat kotikauppunkini kaduilla ja ajattelee minua, tunee huolta.
”Mitään” ei siis ole täällä tapahtunut. ”Vielä” sana meinaa puskea läpi, ja nyt pääsikin. Elämä on kuitenkin muuttunut niin monin tavoin, että sitä on vähän vaikea tajuta. Hyväksyä ei tahtoisi ollenkaan. Oma lempikirjakauppani – sellainen joka on auki kaikki vuoden päivät paitsi joulupäivän ja uuden vuoden päivän – on neljättä päivää kiinni, metro samoin. Koulut kiinni edelleen, moni muu paikka kiinni. En valita sitä, en minä mihinkään shoppailemaan kaipaisi. Tämä kaikki on vaan osoitus siitä, että vaikka kuinka ajattelisi jatkavansa elämää normaalisti, ulkoiset olosuhteet eivät sitä salli. Ja onhan siihen syy. En usko että uhkataso 4/4 on päästä tempaistu, tietenkään ei ole.
Ihmiset reagoivat eri tavoin tähän kuten kaikkeen muuhunkin. Minä suren raskaasti sitä että tietynlainen vapaus ja keveys on mennyttä. Uskon sen palaavan, mutta siihen voi mennä aikaa vaikka miten paljon, ja mahtaako se olla samanlaista enää koskaan. Välillä toivon ettei minulla olisi lasta, ei perhettä. Ihan siksi vaan, että silloin tarvitsisi olla huolissaan vain itsestään. Ranskalainen koulu on ollut erityisvalvonnan alaisena jo tammikuusta alkaen, ja nyt siellä on sotilaat, eivätkä oppilaat (edes isot) saa poistua ruokatunnilla koulun portista. Viime torstaina heille järjestettiin sisäänlukittautumisharjoitus. Toivoisin ettei kenenkään lapsen tarvitsisi miettiä mahtavatko luodit mennä koulupöydän läpi, entä kahden? Tai saako oven auki käsikranaatilla heidän rakentamanstaan esteestä huolimatta.
Iloa on etsittävä ihan tietoisesti. Eilen nauroin ensimmäisen kerran puoleentoista viikkoon, kun näin Belgian polisiin tarjoaman virtuaalisen kissanruoka-annoksen. Iloitsin myös suutariliikkeestä, joka oli auki vaikkei ympärillä ollut auki oikein mikään ja jossa varsikenkäni tulivat kuin uusiksi vain 35 eurolla. Tänä iltana lakkaan kynnet. Joku voi nähdä ne, ja ajatella hetken jotakin muuta kuin tätä paskaa.
Kiitos kun olette ja luette ja sanotte.
p i i l o m a j a 
Olet ajatuksissa myös täällä!
Hei Katja! Ilahdun näistä viesteistä. Taidan hiukan jopa kalastella niitä….
Voimia arkeen. Ajatukset ovat siellä. Toivon tosiaan rauhaa sinne ja muualle.
Satu-sinikka, kiitos. Vielä tulee päivä että ei aamulla ensimmäisenä katso onko hän aikana tullut joku dramaattinen käänne tilanteeseen.
Kiitos päivityksestä, voimia!
Kiitos sinulle, otan kaiken lähetetyn voiman vastaan. Laittakaa rauhallista mieltä myös!
Hyvä, että päivitit, olet ajatuksissa. ❤ Paljon kynttilöitä, neuleita, suklaata ja teetä iltoihinne, kaikenlaisia pehmeitä ajatuksia perheenne ja kovan maailman väliin. ❤
Jenni, noi lääkkeet on käytössä. Auttavatkin totuuden torjuntaan.
Kiitos kun päivitit. Voi se tuntua vähän hassultakin, mutta en ”tunne” sieltä seuduilta muita kuin sinut, joten tulet minullekin mieleen kun luen tapahtumista. Kovasti voimia, toivotaan että tilanne helpottaa pian!
Hannele, ei se ole minusta hassua, ajattelen itsekin noin muista kirjoittajista. Ihanaa että saa edustaa tätä kaupunkia, josta niin kovin pidän.
Sama huoli on täällä, nimenomaan huoli lapsista. Vapaus ja keveys on mennyttä, eikä tosiaan tiedä kuinka pitkäksi aikaa.
Sari, lapset, lapset niin. Viime yönä tuli uni että lehden etusivulla luki ”terroristien pääkohteena Brysselin ranskalainen koulu”. Koska tämä loppuu? Voiko tämä enää loppua? Mielenrauhaa sinne. Tiedät että aivan takuulla tiedän miltä sinusta siellä tuntuu.
Kiitos kun olet tänne jaksanut päivittää. Mielessä olette. Toivottavasti mitään ei tapahdu, vaikka nyt kaikki onkin ihan per***stä. Olen samaa miettinyt, että mitä kaikkea karmeaa nykypäivän lapset ja nuoret taas joutuvatkaan miettimään, vaikka asumme muka turvallisessa Euroopassa.
Anioni, kun kirjoittaa niin on hetken vähän muualla vaikka veivaisi samaa asiaa. Sanoin miehelleni että emmekö voisi muuttaa Australiaan. Hän sanoi että eikös siellä ole jotain luonnonkatastrofeja. Sanoin että Islantiin, hän huomautti tulivuorista. Ehdoton Alaskaa. Hän ei sanonut mitään….
😀 Kanada on myös varteenotettava vaihtoehto.
Moi Kati,
Brysselistä on näiden 16 vuoden jälkeen tullut mulle kotikaupunki, ja surulla olen elänyt näitä kurjia päiviä. Inhoan ajatusta, että ihmisten pitää edes miettiä väkivaltaa päivittäin, saati pelätä sitä. Vaikka kuinka yritän jatkaa normaalia elämää ja ajatella positiivisesti, en voi sille mitään, että uhkakuvat pyörivät päässä. En halua alkaa pelätä Ancienne Belgiquessa tai Kaaitheaterissa! Meillä on oikeus saada elää rauhassa ja puuhailla juttujamme pelkäämättä.
Vastapainoksi olen suunnitellut ensi maaliskuun Japanin-matkaa, ja täydennellyt matkablogiani osoitteessa http://tallatiella.blogspot.be/. Tervetuloa lukemaan!
Positiivista energiaa teille kaikille,
Rita