IMG_20161124_172521.jpg

No on, iltaisin on pimeää. Kuuluu asiaan nyt.

Mutta voi miten aurinkoisia päiviä on ollut ja miten voi tuntua keväiseltä, ihan niin, keväiseltä marraskuun lopussa! Viikko oli lämmin ja lempeä, kymmenen tuolla puolen, tänä aamuna marraskuu huomasi että ei saakeli, piti olla kolkko ja karu, pitää muuttaa otetta.

Ja niin se muutti, ja hui kuinka kolisin kylmästä bussibysäkillä tänä aamuna. Pari lämpöastetta, ei sen vakavampaa, minulla vain vaatetus vanhasta muistista väärä. Sitä paitsi Brysselin kylmä ei näy aina lämpömittarin lukemissa. Se on luihin menevää, kosteaa ja raakaa.

Olin viikon yksin poikien kanssa. Sen ei pitäisi olla uroteko, Herra siunaa, ei suinkaan pitäisi olla mitään kummallista siinä että on omien lastensa kanssa! Sanon silti: kun on tottunut jakamaan töitä toisen kanssa, niin onhan niitä silloin enemmän kun on yksin. Eikä siinäkään mitään, en pelästy vähästä enkä pillitä ja pelkää rosvoja. Mutta…se on tylsää ja vaikeaa kun sähköt menee aamulla puoli kuusi ja joutuu lähtemään (rikkinäisen ) taskulampun kanssa alakerran naapurin autotallin kautta (missä on kiivettävä olutkorien ja kilpapyörän yli) koko talon pääsähkötaululle.

Että näitä kaikkia. Ei voi osata heti joka juttua. Opin kyllä jos täytyy. Olisi niin kiva kun ei täytyisi. Minusta on parempi kun meitä on kaksi ja toinen hoitaa yhdet jutut ja toinen toiset, noin pääsääntöisesti.

 

There is a crack in everything. That´s how the light gets in.

img_2011_07_07_1955Kuulin ihan juuri että Leonard Cohen on kuollut. Ehkä Marianne ojensi kätensä ja hän tarttui siihen.

 

Minun on viipymättä selvitettävä itselleni miten suhtautua ajan laukkaan. Täytän ensi vuonna 50. Useinmiten ajattelen että se voi olla vasta alku, että kohta alan ymmärtää mistä kaikessa on kysymys, että kypsyn hiukan ja minusta tulee vakavasti otettava aikuinen (että itse alan pitää itseäni vakavasti otettavana aikuisena, toisin sanoen).

Toisina päivinä tajuan selkeästi olevani jo huoneessa jonka takaseinässä on ovi, josta tulee kirkasta valoa. Olen jo siinä huoneessa ja vaikka edessäni on vielä paljon väkeä, ymmärrän että monien muiden huoneiden ovet ovat minulle jo kiinni, olinpa siitä mitä mieltä hyvänsä.

(Kuulostan enemmän melodraamakuningattarelta kuin tahtoisin.)

Olen terve ja ymmärrän itsestäni enemmän kuin ennen. Olen siitä samaan aikaan kiitollinen ja hiukan yllättynyt. En missään nimessä halua yrittää antaa käsitystä että olisin kuitenkaan suuremmin viisastunut. Etsin ja haen, mutta vastaukseksi kysymyksiini riitä enää mikä tahansa. Oikeastaan mikään ei riitä ja siksi pitää jatkaa.

Näen isäni sairauden ja kuoleman selvänä taitekohtana. Tuli syvä suru ja valtava voimattomuuden ja riittämättömyyden tunne, väärässä paikassa olemisen olo. Sitten tuli Pariisin ja Brysselin terroristi-iskut, sotilaat pysyvästi kaduilla. Suoranainen vitutus siitä että jokin on lopullisesti pilalla. Olen myös (halkeamin täynnä oleva) kallio kahdelle nuorelleni. Tuntikausien syvät keskustelut, välillä kuin iskuja palleaan, elämän kipeys ja kasvun vaikeus siinä edessäni, painavat sanat korvissani, kaikkien kasvot kyynelistä märkinä.  On hyvä olla kuin parhaat sillat jotka taipuvat jotta eivät katkea. Olen näiden viime vuosien aikana vakavoitunut ja kääntynyt sisäänpäin suorastaan perustavanlaatuisten kysymysten hiljentämänä. Mitä järkeä? Kuka välittää? Mitä seuraavaksi? Entä me itse tämän kaiken keskellä?

En kuitenkaan elä kriisiä vaan vaihetta. Tämä on luonnollinen, väistämätön siirtymä, olen siitä varma. Ja tämä on nimenomaan siirtymä eteenpäin. Nyt en kuitenkaan puhu markkinatalouden kieltä sillä enemmän ei ole enemmän. En voi enää saada monia asioita mutta toisaalta tiedän että voin saada enemmän. Suhtaudun elämään suunnattomalla uteliaisuudella. Tiedän että tulossa on vielä vaikka mitä hienoa ja huonoa. Ymmärrän siitä enemmän enkä toisaalta ymmärrä yhtään mitään. Miten valtavan hieno konsepti tämä onkaan. Elämä.

Pyydän että te minua vanhemmat lukijani lakkaatte kieriskelemästä naurusta kun luette pohdintojani. Teitä hihityttää viisasteluni kuten minua hihityttää kaikennähneiden kolmikymppisten paatos. Te olette kuitenkin käyneet tämän saman läpi. Ehkä eri tavalla, ehkä eri vaiheessa mutta te tiedätte jotakin tästä mistä nyt kirjoitan!

 

 

Vahva suositus

Suosittelen Islannin ympäriajoa Sigur Rósin kyydissä kaikille joilla on ikuinen tuli perseen alla. Oikein tosi vahvasti suosittelen tätä kaikille joilla ”ei ole aikaa katsella kun mitään ei tapahdu”. Toivon että kaikki ne joilla menee koko ajan liian kovaa, mutta mitään ei tule tehtyä eikä päivistä muista mitään kävisivät tällä virtuaalimatkalla. Mutta ei siis niin että toisessa kädessä on puhelin ja vieressä televisio auki.

Mitä vähemmän tuntuu olevan aikaa, sitä kiirellisemmin tähän on tartuttava. Mitä enemmän ärsyttää jatkaa, sitä suurempi syy jatkaa silti. Uusintakuurin voi ottaa tarvittaessa.

Ja ei, siinä ei ”tapahdu mitään”, kuten eräs minulle ivalliseen sävyyn ilmoitti. Paitsi että paskaa puhui: valo vaihtuu, välillä tulee auto vastaan, tien sivuilla näkyy toisinaan hevosia, joskus pari ihmistä heiluttamassa ohiajavalle autolle. Voi nähdä eri sävyistä harmaata, sinistä ja tummat ääriviivat horisontissa. Että onko siellä nyt tulivuori? Miltä näyttää jäätikkö? Onko tuo meri vai eikös sen pitäisi olla tien toisella puolella? Tämä olikin pitkä silta. Kuin vesi olisi jäässä vaikka on keskikesä.

Auto pysähtyy taukopaikalle mutta kamera filmaa edelleen eteensä. Voisi luulla että filmi on pysähtynyt, mutta taustalla soiva musiikki ja laskuri kertovat ettei se ole. Pysähdys kestää. Kestää vieläkin. Kuinka hiton kauan, menikö ne syömään vai puskapissalle? Miksei me jo lähetä eteenpäin?

Kärsimätön mieli saa nenilleen monen monta kertaa. Aina uutta ja komeampaa ja voimakkaampaa kokemusta hakeva pää huomaa (ehkä) löytävänsä asiat odotettua lähempää.

Joko sanoin: erittäin vahva suositus. Eikä tässä ole nyt tärkeää että matkan takana on Sigur Rós. OK, taustalla soi heidän musiikkinsa, mutta pointti on toisaalla kuin bändissä.

Vielä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihmeellistä että te olette vielä siellä, lukemassa minua, vaikka olen jättänyt blogin, teidät, aivan heitteille.

Mutta siellähän te vielä olette, muutamat vanhat tutut, jokunen ihan uusi lukijakin, satunnaiset kulkijat ja vahingossa luokseni klikanneet.

Ja minäkin olen vielä täällä. Olen tässä samassa maassa ja kaupungissa missä huomaan asuneeni pian kymmenen vuotta ja jota vuoronperään rakastan ja vihaan, ihan päivästä tai tunnista riippuen minun mielipiteeni heittelee. Eilen minulla oli oikein paha Bryssel -vihapäivä. En listaa syitä mikä sen kehitti, mutta hiivatti että vihasin tätä kaupunkia ja koko maata (ja lopulta koko Eurooppaa ja sen jälkeen koko maailmaa.) Järkiini tultuani myönsin: ei se ole kotikaupunkini vika jos välillä päässä possahtaa. Se voi tapahtua missä vain. Se on jo tapahtunut monessa paikassa, ja tulee jatkossakin tapahtumaan.

Vaan katsokaapa tuota vastapäisen talon kissaa! Rakas Jeesus/Buddha/kuka vaan, ota pois minun kissa-allergiani että saan tuollaisen pyhyyden ruumillistuman nurkkiini norkoilemaan! (En tiedä auttaako tämä, en ole ollenkaan varma. Tiedoksi vaan että pojatkin haluaisivat.)

Nizzassa on kidnapattu miljonääri, Calais´n jungle on hajotettu, Alin kaupassa oli pakasteallas rikki tänään kun kävin, sukassani on reikä, pojat ovat lomalla, teeveestä tulee pelkkää paskaa, poliisit laulavat Marseillesia ympäri Ranskaa, annoin lantin kaupan edessä olevalle sedälle, Tampereella on satanut ensilumi, blogissani on lisää Japanista, unohdin aamulla sateenvarjon bussiin, kohta on jenkkien presidentinvaallit, ostin pojille uusia kalsareita, en osaa enää keskittyä lukemaan ja olen siitä harmistunut, Putiniin ei voi yhtään luottaa, olen syventynyt Yin-joogaan ja näen painajaisia kun kehoni ja mieleni lukot aukeilevat kolisten, tilasin hienoa lankaa josta tulee jotakin.

Kuten varmasti huomaatte, minulla on paljon syitä jatkaa kirjoittamista.

Varovasti

img_20160814_064508

Matka Japaniin -blogissani yritän vähitellen ja ihan varovasti purkaa auki elokuun matkaa. Kirjoitan kun pystyn ja ennen kaikkea kun haluan. En voi kirjoittaa lempiaiheestani huonolla hetkellä.

Paluu on ollut monessa mielessä vaikea ja haikea. Kaiken lisäksi monenlaiset tekniset ongelmat (jotka turhauttavat minua ehkä enemmän kuin moni muu asia) ovat heitelleet kaiken kokoisia kapuloita.

Kiotosta ostamani tuulikellot kilisevät ikkunanraossa kun kirjoitan tätä. Japani on monin tavoin läsnä arjessani ja ajatuksissani. Myönnän: se on saanut lähtemättömän sijan minussa.

Pois

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime viikolla bussissa näkyi aamuisin jo lomalta palanneita. He ovat ruskettuneita, levollisia (vielä) ja monella on kivoja värejä vaatteissaan. Inspiroiduin taas yhdistelmästä indigo/japanin sininen ja tietty ruskea tai hiukan sinapin sävyinen…

Perjantai-aamuna bussin ikkunasta seuraavanlainen näky:

Nuori isä kantaa lasta ehkä hoitopaikkaan. Mukana kassia ja pussia ja nyssykkää, penska riuhtoo sinne tänne. Kantamuksista putoaa asfaltiin vaalea tyyny, ehkä lapsen päiväunityyny.

Isä ei huomaa mitään.

Puolikas bussia alkaa hakata ikkunalasia ja viittoa isälle tapahtuneesta, yrittää kiinnittää hänen huomionsa ja saada hänet hokaamaan märkään katuun pudonnut tyyny. Ja isä huomaa sen (hurraa!), nostaa, hakkaa reittään vasten puhtaaksi, kuivaksi, jatkavat matkaa.

Tykkään siitä että tällaista näkee. Päiväunityynyt ovat tärkeitä.

Lähdemme huomenna Japaniin kolmeksi viikoksi. Matkan päältä laitan varmaan lähinnä pikaterveisiä Instagramissa mutta viimeistään matkan jälkeen puran kuvakuormaa Japani -blogiini, jossa on vuoden 2014 matka.

Matkustaminen on mukavaa, vaikka itse matkanteko on näinä päivinä hiukan liian jännää. Täytyy silti pitää todennäköisyyslaskemat päässä. Niin Brysselin kuin Istanbulin kentälläkin on jo räjähtänyt. Katua ylittäessään voi jäädä auton töytäisemäksi. Mitä haluan sanoa? Lähinnä itselleni että hienosti se menee, koko matka.


				

Tapio Haaviston kirje

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lempikuukauteni ensimmäinen päivä.

Kirjoitin juuri yhden blogin kommenttilootaan että kaihoan niitä aikoja kun Piilomajassa kävi kova keskustelu. Heti perään tajusin että oma vika. Kukapa tänne kommentoi ellen itse ensin kirjoita, ellen saa aikaan jotakin niin kivaa ja innostavaa (tai ärsyttävää!) että on lukijoiden pakko sanoa jotakin.

Mutta näin yksinkertaista se ei ole. Olen pannut merkille (ehkä tekin?) että blogimaailmakin on muuttunut. Tietenkin, tämä on kyllä kaikkien tiedossa, kaikki muuttuu, hyvä että muuttuukin, sen puoleen. Ihmiset, me included, eivät oikein viitsi, eivät ehdi jaksa ja mitä kaikkea. Oikein hyvä jos on muutakin kiinnostavaa. Ja aivan oikein: itsekin olen Instagramissa lyhyine terveisineni liki päivittäin, kun se on niin helppoa. Että tämmöisenkin suustani sitten päästin. Instagramissa on omat etunsa ja viehätyksensä. Olen inspiroitunut jo tuhannesti mm. käsitöiden alalla ja maailma on avautunut siellä täällä kun pääsee kurkkaamaan jänniin paikkoihin.

Aina se kuitenkin vaan tulee takaisin, pidemmän kirjoittamisen ja sanomisen tarve. sitten tekee mieli kirjoittaa vaikka Tapio Haaviston kirjeestä, jonka sai kun oli 14 -vuotias. Ehkä kerron siitä nyt ihan heti, koska muuten tulee taas jotakin muuta, enkä taaskaan saa kerrottua:

14-vuotiaana (vai olinko 13?) olin hyvin ihastunut poikaan nimeltä Tapio Haavisto, joka kävi samaa koulua vuotta ylemmällä luokalla. Emme seurustelleet tai mitään sellaista. Kerran kävelimme koulusta samaa matkaa. Tapio saattoi minua kotiin, vaikka oma matkansa venyi siitä parilla kilometrillä. Otin tämän selvän ihastuksen merkkinä. Kun olimme kotini lähellä, olisin halunnut pyytää Tapion meille mutten osannut. Niin jäimme istumaan toukokuun aurinkoon kadulle erään kahvilan eteen. Puhuimme väkinäisesti tyhjyyksiä, niitä sellaisia, joita puhutaan kun ei saa sanottua mitä haluaisi.

Sitten isäni tuli kauppakassi kädessä töistä, näki minut vaalean pojan kanssa istumassa kadulla ja tuli kysymään maistuisiko herrasväelle jäätelö. Juuri niin hän sanoi, herrasväelle. Is otti kassistaan kaksi jo hiukan sulanutta tuuttia ja ojensi ne meille. (Vasta monta vuotta myöhemmin tajusin että isä antoi oman tuuttinsa tuntemattomalle Tapiolle).

”Suhteemme” jatkui niin että Tapio soitti minulle yhtenä päivänä koulun jälkeen ja kertoi ampiaisen pistäneen pikkkuveljeään suuhun. Koulussa olimme kuin emme olisi koskaan nähneetkään toisiamme. Minusta oli valtavan jännää olla niin ihmeen ihastunut.

Sitten tuli kesä ja Tapio lähti rippileirille. Sain häneltä sieltä kolme pitkää kirjettä. Se on minusta aika paljon, kun ottaa huomioon että a) leiri kesti kaksi viikkoa b) Tapio oli jääkiekkoilija c) emme oikeastaan edes tunteneet toisiamme. Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut minulle niin kauniisti, vaikka olen muutamia muitakin yritelmiä saanut eri henkilöiltä. En muista lainkaan kirjoitinko itse hänelle. Luultavasti.

Niin että sitä vaan, että jos nyt luet tätä ja satut vaikka olemaan naimisissa Tapio Haaviston kanssa, niin pyydäpä häntä kirjoittamaan kirje. Ainakin ennen on osannut. (Tai siiten on kyseessä joku toinen Tapio).

Ja nyt te, kertokaa omasta Tapio Haavistostanne.