Kuuluisa

2011_11200005

Luin että eräs nainen on ”kuuluisa siitä että kasvatti oman, luonnollisen harmaan hiusvärinsä näkyviin”.

”Kuuluisa”? Tätä aikaa! Kuolen nauruun.

Ehkä itsekin olen rohkea rajojen rikkoja, ehkä suorastaan kuuluisa? En vaan ole tajunnut tätä vielä. Radikaalien listoille pääsee nykyään niin pienestä että ihan heikottaa.

Päässäni hiljaista

Paljon helpommalla pääset arjen tilanteissa kun sanot vaan että:

– ihan hyvää kuuluu (itselle, lapsille, puolisolle, kenelle vaan)

– otetaan vaan toiset /kolmannet/neljännet/xxxxxx

– joo mäkään en todellakaan oo aamuihminen

-taas on tullut muutama kilo joulusta/vauvasta/tähän joku syy

-se oli tosi hyvä, tuskin maltan odottaa seuraavaa jaksoa! (tv-sarja josta et ole kuullutkaan mutta jota kaikki katsoo)

-olen jo aloittanut/taustatyö on käynnissä (työstä joka sinulle on annettu ja josta et tajua mitään tai halua/jaksaisi tehdä)

-en tiedä, en asu täällä (kun kysytään tietä jonnekin)

-minä maksan koko paskan (kun aletaan ynnämään mikä on kenenkin osuus ravintolalaskussa)

-olkaa hyvä, tässä, haluatteko muuta? (kun tullaan pöllimään kassia/lompakkoa jne.)

Nyt vaan aukomaan suuta ohjeiden mukaan! Aina ei tosin saa suuta auki olleskaan. Siitä kertoo Eppujen Arkussa vainaan (olin ihan unohtanut sen). ”Miksi mun suuni on sanaton….”

 

Ihan jotain muuta

2011-01-19-13-34-12

Melkein mikään ei ole koskaan sellaista kuin luuli etukäteen. Se on aina hienompaa, kauheampaa, helpompaa, yksinkertaisempaa. Joskus niin hirveää ettei olisi koskaan voinut aavistaa.

On asioita joihin en olisi ryhtynyt jos olisin tiennyt. En ole aina tajunnut ettei minusta ole, etten minä pysty, ettei se vaan jumalauta ole minulle. Sitten on naurettavan helpoiksi osoittautuneita juttuja, joita olen pelännyt turhaan tunti-, päivä- tai jopa kuukausikaupalla.

Paljon sitä uskoo ja toivoo ja etukäteen kuvittelee. Lopulta kaikki onkin erilaista. En ole aivan varma onko se nyt sitten hyvä vai huono asia.

Taas mielessä, aina mielessä

img_20160817_160540

Juuri nyt tarvitsisin Japania. Tarvitsisin sitä oloa mikä minulla siellä oli, molemmilla matkoillani. Monet ihmiset ovat tyytyväisiä kaikkialla missä ovat. Sitten on muita. Japanin mielentilana voi tosin saavuttaa ainakin jollakin tasolla vaikka matkustaminen ei nyt onnistu.

Pinterest -tilinikin näyttää olevan tavalla ja toisellakin täynnä Japania. Sitten on kaikenlaisia mukavia sivustoja, kuten tämä – monenmoista jännää ja kiinnostavaa.

Japani on hiukan kuin mieleni pakopaikka. Mikä on teidän? Ehkä se ei ole paikka ollenkaan, ehkä se on kirja tai vaikka vain ajatus.

mitä vähemmän, sitä enemmän

2013_12021jouluk0033

Yhtenä aamuna kävi niin että panin jalkani täyslootukseen. Edellisen kerran muistan sen olleen mahdollista noin 35 vuotta sitten sitten. Se tapahtui kun lakkasin väkisin yrittämästä. Lonkkani ovat olleet tarpeeksi aukinaiset luultavasti koko ikäni, mutta olen ylläpitänyt erilaisia jännitytiloja. En myöskään ole luottanut tarpeeksi siihen että moni asia on loppujen lopuksi aivan kaamean yksinkertainen.

Olen ylipäätään eri yhteyksissä ihastellut ihmiskehon lähes loputtomia mahdollisuuksia korjata, sopeutua ja uudistua – missä iässä hyvänsä. Kunhan ei itse ole esteenä. Olin vuodenvaihteessa kuuden päivän paastolla ja sain taas huomata että pärjään kun uskon siihen. Tämä oli toki lyhyt paasto, mutta auttoi taas hienosti huomaamaan että kroppa osaa ja tietää eikä petä. Mutta uskon että vastalahjaksi minun on oltava kiltti ja tarjottava itselleni (pääsääntöisesti) vain hyviä asioita elämän eri alueilla. Se ei ole uhraus kun se mitä saa on niin suurta.

Pohdin miksi monet oikein uhmaspäissään jatkuvasti syövät liikaa, juovat liikaa, repivät itseään eri tavoin joka suuntaan, kohtelevat itseään niin etteivät koskaan kohtelisi ketään toista (toivottavasti)? Miksi tulee ilmiöitä kuten  #vaakakapina? Miksi tasaista, hiljaista, terveellistä elämää eläviä tunnutaan pitävän ihan kajahtaneina? Olen kyllästynyt siihenkin että helposti ja aivan luonnollisesti aikaisin heräävän oletetaan suunnilleen kuuluvan johonkin outoon lahkoon,  niin epäilyttävää ja outoa kuulemma on kun nousee mielellään varhain tai hyvin varhain, eikä käynnistä itseään kahvilla (koska siitä tulee vain paha olo).

Fiksut lukijat tajuavat kyllä etten saarnaa tai käännytä, tai nosta itseni korkeammalle oksalle. Olen ollut aina huono kiipeämään, onneksi. Haluan vain muutamalla hahmottelevalla viivalla kuvata sitä riemua joka on mahdollista kokea kun luottaa, vähentää, jättää pois, antautuu, hyväksyy, karsii, katsoo sisäänpäin, kuuntelee, näkee, auttaa, hiljentää (ääniä, tahtia).

viimeinen/ensimmäinen

OLYMPUS DIGITAL CAMERAVuoden viimeinen päivä, paastoni ensimmäinen päivä.

Paasto on hieno mahdollisuus kääntää katse sisäänpäin ja palauttaa mieleen miten erottaa todellisen tarpeen mielihalusta. Ihailen voimia joita löydän itsestäni vielä silloin, kun luulee ettei niitä voi enää olla. (Vielä ei tosin olla paaston siinä vaiheessa jolloin tuota iloa saa tuntea. Ensimmäisen päivän iltana ei vielä kannata paukutella henkseleitä. Olen melkein varma että hankalimmat hetket elän huomisiltana ja ylihuomenna.)

Mutta miksi paastolle juuri nyt, uusi vuosi ja kaikki?

Ehkä juuri siksi. Koko maailman oletus on että nyt juhlitaan, syödään ja juodaan ja karjutaan ja heitetään ilmaan hilua ja helyjä ja poltetaan sormet raketeilla.  Älkää luulko etten pidä juhlista, mutta vaput ja uudet vuodet ja tällaiset on minulle vähän pakkopullamaisia. Johtuisiko siitä että tykkään useinmiten tehdä tasan toisin kuin muut? Ennalta ohjelmoitu ja aavistettava ei hontsita ylipäätään, eikä juhlissa etenkään. Mua on aina ahdistanut se kun kytätään montako sekuntia on vuoden vaihtumiseen ja sitten kun se vaihtuu niin kiljutaan ja hurrataan vaikkei se oikeasti tunnu yhtään miltään. Kyyninen vanha paska.

Muutama vuosi sitten alkoi elämässäni uudenlainen aika. Tarkalleen en voi sanoa milloin, luultavasti vähitellen. Moneen kertaan olen joutunut kaivamaan itsestäni voimia, uskoa ja luottamusta siihen että kaikessa on sittenkin järkeä ja kaikelle on tarkoitus ja että hyvä voittaa ja niin pois päin. En tosin ole saanut tähän varmuutta edelleenkään, jatkan tutkimuksia ja toivon parasta – koko maailmalle. Saatan ottaa asiat liian raskaasti. Ulkona paukkuvat raketit, laseja nostetaan kaikkialla ja minä pohdin vaikeita paastomehujeni kanssa.

Lisäys vuoden ensimmäisen päivän aamuna: suorastaan juhlallinen olo. Olen päässäni tehnyt hyviä päätöksiä. Rauhallinen mieli, koordinaatit selvillä. Lomailen ensi viikon edelleen paastoten, kutoen, lukien, joogaten, istuen hiljaa, tekemättä mitään.

 

 

Mihin sitä vielä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisen vuoden aikana olen etsinyt itseäni sieltä täältä. En ole totaalisen hukassa, mutta tuntuu kuin kartta olisi toisten housujen taskussa. Tai suorastaan jonkun toisen taskussa.

Hyllyyn on ilmestynyt anatomian kirjoja, uskalluksesta kertovia tarinoita, vaihtoehtoisia hoitomuotoja käsitteleviä teoksia, aromaattisia öljyjä ja paljon tyhjää tilaa. Katselen käsiäni ja mietin mitä niillä vielä voisi tässä elämässä tehdä. Alan olla kyllästynyt nojailemaan kämmeniin ja haaveilemaan. Ensi vuosi taitaa aloittaa jonkin isomman liikahduksen. Tai ei, se on jo alkanut, onhan se toki alkanut vuosia sitten, ehkä ollut päällä vähän niin kuin aina, muutos ja liike on minun  nimeni, suuntaa pitää vaan nyt katsella tarkemmin. Ensi vuonna olen jo 50-vuotias. Ensi vuonna olen vasta 50-vuotias. Kas noin.