Kolmesti elämisen vaivasta

Asia jota harjoittelen:

että lakkaisin vatvomasta tapahtumia etu- ja jälkikäteen. Otetaanpa esimerkki: olen menossa uuteen paikkaan tai johonkin tilaisuuteen/tapahtumaan, jonka kulkua en täysin tiedä etukäteen. Käyn läpi valtavan väsyttävän määrän ajatuksia kaikesta mahdollisesta. Analysoin puhki kaiken mitä saattaa tulla eteen tai sitten ei. Elän monet asiat kolmeen kertaan: etukäteen, varsinaisena tapahtumahetkenä ja vielä jälkikäteen. Jälkikäteen siis siltä kantilta että veivaan mahdollisesti ”pieleen” menneitä asioita ja soimaan itseäni jos liityn niihin jotenkin.

Tavallaan tämä on hyödyllinen ominaisuus. Juuri koskaan ei käy niin, etten olisi ottanut huomioon jotakin olennaista. Olen tarkistanut kaiken etukäteen ja tehnyt tarvittavat valmistelut, jos ajatellaan vaikka uuteen paikkaan menemistä tai jonkun kohteen löytämistä. Olen mm. kävellyt googlemapsin street view:n avulla erinäisiä Kyoton ja Tokyon katuja omassa olohuoneessani. Kun sitten sitten olen oikeasti paikanpäällä voin panna kartat kassiin. Tiedän ihan hyvin missä mikäkin on. Olenhan jo ”käynyt” siellä.

Olin hiljattain viikon shiatsuleirillä Montpellierin lähellä. Viikon aikana harjoittelin paitsi shiatsua niin aivan tietoisesti myös suhtautumistani siihen etten tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on minulle hankalaa, mutta sen on pakko muuttua. Enhän kuitenkaan voi kontrolloida tässä maailmassa juuri mitään, ja kaiken lisäksi asiat menevät yleensä aivan hienosti vaikka ne tulevatkin osittain yllätyksenä.

Tein ”kokeen”: mieleni teki alkaa heti saapumispäivänä kartoittaa miten pääsen viikon päästä 30 km:n päähän rautatieasemalle. Kenen kyydissä, onko halukkaita yhteistaksiin vai mitä keksitään. Päätin olla tekemättä mitään ja se oli minulle aika hankalaa. Neljännen päivän iltana näin ilmoitustaululla lapun jossa haettiin porukkaa yhteiskuljetukseen. Siinä oli jo kolme nimeä. Panin omani neljänneksi. Todella yksinkertaista. Olen jo hiukan oppinut luottamaan ja ottamaan rennommin tämän asian kanssa. Olen saanut huomata että minulla on valtava onni myötä melkein aina. Voin olla toki aistit auki ja ottaa vihjeitä vastaan, mutta minun ei tarvitse koko ajan aktiivisesti yrittää edistää asioita.

Saan usein nenilleni ja se onkin hyvä. Esimerkiksi näin: olen suunnitellut tarkasti etukäteen miten jonain tiettynä päivänä tulen tekemään jotain. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta, jonka vuoksi kaikki peruuntuu tai muuttuu mahdottomaksi. Tilalle saattaa tulla jotain kiinnostavampaakin, mutta ei välttämättä. Minun suuret suunnitelmani vaan menevät mönkään. Silloin muistan taas että yhtä hyvin olisin voinut vain herätä tuona tiettynä päivänä vailla suurta suunnitelmaani ja katsoa voinko tehdä sen haluamani homman juuri sinä päivänä vai en. Ehkä sittenkin parempi siirtää. Ja kas, näin olisi säästynyt kauheasti aikaa ja energiaa, ja tietty pettymyksen tunne olisi jäänyt tulematta.

 

Mainokset

Ääniä

Karsin tietoisesti ääniä elämästäni. Minun on parempi olla kun televisio tai radio ei kailota vieressä tai edes taustalla. Kun katselen televisiota säädän äänen melko pienelle. Kamalinta on kakofonia. Anoppini on aina harrastanut kolmen radion yhdistelmää. Joskus vaikutelman viimeistelee televisio ja ehkä päälle vielä musiikki cd-soittimesta. Mitään näistä äänilähteistä hän ei välttämättä seuraa. Nukahtaakseen hän tarvitsee taustalle tasaisen äänikohinan.

Matkustin pari viikkoa sitten viitisentoista tuntia bussilla Brysselistä Montpellieriin. Kaikki muu oli aivan ok ja matka sujui hyvin, mutta erään naisen puhelin meinasi tehdä minut hulluksi. Se soi jatkuvasti (kovaa), hän antoi sen soida kauan ennen kuin vastasi ja luonnollisesti keskustelut piti käydä puolihuudolla. Kerroin hänelle etten suuremmin arvosta moista yöbussissa, jos en tosin muutenkaan. Silmienpyöritystä. Onneksi hän jäi Orleansissa pois.

Teen herkästi johtopäätöksiä ihmisen luonteesta hänen äänensä perusteella. Tämä tapahtuu alitajuntaisesti enkä taida pystyä olemaan näin tekemättä. Tiedän että analyysini menevät toisinaan pieleen. Mukavallakin ihmisellä voi valitettavasti olla aivan kaamea ääni. Tarkemmin mietittynä korvia repii oikeastaan tietynlainen puhetyyli. Rytmi, mahdolliset pingotukset puheessa, kiekaisut, painotukset, huokailut ja sen sellainen ovat minulle kuin maastokartta. Pääni alkaa luoda kuvaa puhujasta vain pelkän äänen perusteella. Joskus kontrasti puheen/äänen ja ulkonäön/käytöksen välillä on valtava. Ihmisellä tuntuu olevan ”väärä ääni”.

Jotkut onnistuvat kirjoittamaan tosi kivasti ja fiksusti. Sitten kuulee ihmisen äänen, kuuntelee ehkä jonkun podcastin tai muuta, ja olen ihan että plääh. Toivon etten olisi koskaan kuunnellut, koska toisinaan en pysty enää kuulemaan sanoja ja viestiä, jos ääni tai puhetyyli ärsyttää liikaa.

Tämmöinen rajoitus minulla.

 

 

Keskeneräinen

Vähän kirjaimia tännekin. Jo pian pari kuukautta on julistettu vaan että Ei kiitos. (Se tosin pätee edelleen, ei mitään syytä muuttaa asioita.)

Katselin yhtenä päivänä tv-ohjelman, jossa hiukan yli kahdeksankymmentävuotias mies puhui  henkisestä kasvustaan. Toi on niin tylsä ilmaisu, mutta menköön. Hän kertoi että alkaa vähitellen kehittyä ihmisenä. Hän on nuoresta asti tuntenut suurta epämukavuutta sosiaalisissa tilanteissa, siis tällaisissa missä ollaan koolla, tuttuja ja tuntemattomia ja sitten pitäisi osata siellä kaikille jotain jutella tai ainakin olla luonteva eikä mielellään hikoileva ja tulipunainen jossain nurkassa.

No eipä mitään, nyt kuulemma alkaa sujua sekin. Harmi vaan että kutsut ja kekkerit alkavat käydä vähiin kun kansa kaatuu ympäriltä. Hautajaisissa täytyy tietysti hiukan seurustella myös, mutta tilaisuuden asettamat sosiaaliset vaatimukset ovat kuitenkin aika vähäiset.

Tämmöistä tämä siis ihan selvästi on. Aina on paljon kehitettävää ja opittavaa, ellei sitten täysin luovuta. En ole ajatellut. Ja älkääpä ottako väärin! Äkkinäiset voivat huudahtaa että ihan sama, mää oon tämmönen enkä muuksi muutu! Kauheita vaatimuksia! Eikö jo saa olla rauhassa semmonen kuin on? Minä ajattelen: kauheaa tuhlausta jos viisikymppisenä alkaa istua vaan sohvassa eikä eväänsä liikauta minkään uuden suhteen. (Tai sen puoleen vanhankaan.) Minulla on velvollisuus pitää itsestäni hyvää huolta, käyttää aivojani, liikuttaa kehoani, olla kiltti muille, tehdä parhaani.

Olen ikäni ollut melkoinen varmistelija ja suunnittelija.  Se ei sinänsä ole ollenkaan huono ominaisuus, vaan tuo paljon hyvääkin. Ongelmani on että se myös rajoittaa elämääni. Turhan usein menen käsijarru päällä vaikka tunnen olevani parhaimillani pitkällä suoralla, lauta pohjassa, ehkä hiukan toisia ohitellenkin.

Olen saanut viime aikoina nenilleni muutaman kerran tähän tyyliin: olen jännännyt etukäteen jotain juttua, tehnyt suunnitelman jaa varasuunnitelman, ehkä ihan miettinyt että mitä sanon sitten kun jne. Sitten tulee se jännä hetki, mikä se nyt ikinä on ollutkin. Kaikki menee eri tavalla. Valmistautumisestani ei ole mitään hyötyä. Kaikki menee paljon paremmin, selkeämmäin, helpommin kuin suunnitelmissani. Hötkyilyäni ja valmisteltuja vuorosanojani ei tarvittu. Piti vaan uskaltaa katsoa ja kokea. Kaikki meni hyvin, kaikki oli hyvin.

Toinen juttu on tämä: haen hyväksyntää muilta. Tavallaan en haluaisi myöntää tätä mutta on pakko koska törmään siihen koko ajan. En usko että tämä näkyy ulospäin (?) mutta rekisteröin tunteen itse. En tarkoita sanallista hyväksyntää. Ehkä tämä on miellyttämisenhalua. Tai ei, se on väärä sana. Kyseessä on tämän hyväksytyksitulemisen tarpeen kaveri, mikäs sen nimi nyt onkaan, semmoinen oonhan mää ihan ok teidän mielestä, riitänhän tällaisena?

Minulla on oma arvioini siitä mistä tämä on ainakin osittain peräisin. Olen yksi niistä joita on koulussa vedetty turpaan ja kiusattu. Se ei onneksi kestänyt kauan, mutta vaikutukset ovat olleet pitkäkantoiset. Olen oikeastaan tajunnut sen vasta joitakin vuosia sitten, kun olen yrittänyt tutustua itseeni.

Piti elää viisikymppiseksi että tajusi olevansa ihan kelpo henkilö vaikkei kukaan sanoisikaan sitä ääneen.

Sitten on tämmöinen kevyt sitoutumiskammo. Vai olisiko kuitenkin vaan haluttomuus sitoutua. (Ei näytä pätevän siihen, että elän edelleen tätä pitkää parisuhdetta, joka alkoi 1995.) Tähän kaikenlaisen sitoutumisen välttelyyn kietoutuu haluttomuus ”antaa itsestään”, tehdä ”kuten yleensä on tapana” ja suuri halu tulla ja mennä (lähes) miten itse mielin. Sen ei tarvitse tarkoittaa mitään dramaattista. En mää tuolla paina ympäriinsä epäilyttävässä seurassa rötöstellen, esimerkiksi. Olen onnekas: puolisoni tajuaa tämän tarpeeni eikä painosta, vaadi tai kysele. Hänelle on ok että teen asioita jotka eivät kiinnosta häntä tippaakaan. Ellei näin olisi, emme luultavasti olisikaan enää yhdessä. Minusta ihminen on ensisijaisesti aina yksilö ja yksin. Vasta sitten, jos niin toivoo ja hyvin käy, voi olla parina mutta molemmat erillisinä ihmisinä.

Olen vähitellen huomannut että monista asioista saa enemmän kun antaa enemmän, eikä lopeta kesken, karkaa paikalta ja keksi jotain muuta tilalle. Kun syventyy kunnolla. Joidenkin asioiden suhteen olen siis tietoisesti harjoitellut tätä. Ei taas tähänkään mennyt kuin jotain 50 vuotta tajuta. Nykyään minusta on ihan huippua että on asioita joita ei koskaan voi oppia täysin, joita ei milloinkaan kokonaan tajua, joiden suhteen on aina aloittelija tai vähintään keskeneräinen. Ihan liikaa on kaikkea sellaista mikä sunnitellaan tarkasti, vedetään läpi tietyssä ajassa yhdellä oikealla tavalla ja sitten on muka valmis, osaava, tietäväinen tai mitä vielä.

 

 

 

Ei kiitos

En ole noin vuoteen juonut alkoholia. Minulla ei ole päivämäärää jonka tatuoisin käsivarteen, enkä myöskään ole laittanut merkintöjä kalenteriin tai tehnyt ”x months sober” -päivityksiä mihinkään. Mitään ”tämä oli tässä” -hetkeä ei ollut. En ole käynyt ”pohjalla” tai juonut taloa, eikä kukaan ole painostanut minua olemaan juomatta. (Pikemminkin päinvastoin, kerron kohta.) Koko juttuun ei liity mitään dramaattista, ei edes päätöstä.

Jotakin kuitenkin kai tapahtui vuosi sitten huhtikuussa, koska toimin nyt toisin kuin ennen. Kyseenalaistan mielelläni asioita ja tapoja. Siksi aloin myös miettiä miksi joisin alkoholia. Minulle ei riitä syyksi (enää) että kaikki muutkin, tai että alkoholi ”kuuluu” siihen ja siihen tilanteeseen. Elämääni on tullut uusia asioita, joiden jatkoksi alkoholittomuus sopii luontevasti. Vai olisiko niinpäin että alkoholittomuudesta on alkanut seurata muita hyviä asioita?

Huomasin etten tarvitse alkoholia yhtään mihinkään.

En avaamaan sanaista arkkuani tai pyöristämään pihviaterian makua.

En joudu luopumaan mistään.  Janoon haluan juoda muuta.

En oikeastaan edes pidä alkoholin mausta.

Ellei juhlamieli tule muuten kuin alkoholilla niin sitten on

a) paskat juhlat b) juhlijassa vikaa.

Myönnän että näkemäni pelottavat esimerkit ovat vaikuttaneet myös. Haluan elää pitkään ja haluan ennen kaikkea elää terveenä ja selväpäisenä. Kohtuullisen alkoholinkäytön hyödyistä kerrotaan säännöllisesti. Takuita ei tietysti ole mistään, eli miten tahansa, mutten voi uskon että vaikkapa lasi punkkua päivässä -metodi toisi jotakin parannusta elämääni. Saati mikään ”meni kyllä tosi myöhään, huh huh” -ilta. Olen niitä sitäpaitsi ihan tarpeeksi kokenut.

Jos mietit että minkähänlaista se sitten on, elämä ihan ilman alkoholia, niin tässä omat kommenttini.

Hyvää:

– nukun hyvin. Olen aina nukkunut suhteellisen hyvin, mutta nykyään uni on vielä palauttavampaa. Alkoholi vaikuttaa (vaikutti) negatiivisesti uneni laatuun ja jopa uniini.

– monet oudot vatsavaivat ja päänsäryt ovat täysin poissa. Ajattelepa jotakin tilaisuutta missä tarjoillaan ja juodaan alkoholia. Käsi käy jatkuvasti kupilla, napsit sitä sun tätä kulhoista. Njam njam. Seuraavana aamuna saattaa olla hömelö olo. Taas tunkeet jotain epäilyttävää kitusiisi. Ei paljon vatsa kiitä. Pollaa särkee kun uni ei saa tehdä tehtäväänsä.

kaikki aistit ovat terävämmät, kirkkaammat. Ihan kaikki, etenkin hajuaisti. Tämä on melkein uskomatonta, ja – myönnettäköön – paitsi ihanaa myös välillä hieman rasittavaa.

– tunnen kaikki tunteet ilman filtteriä. Ei se ole toki pelkästään ihanaa, mutta olen iloinen ja ylpeä siitä, että osaan handlata mitä vaan oloja. Se epämääräinen häpeäntunne (mitä mä sanoin sille…näkikö joku kun…paljonkohan kellokin oli…) on historiaa. Olen täysin vastuussa teoistani ja sanoistani, koko ajan. Kuten tiedämme, jo pieni määrä alkoholia vapauttaa monet puhumaan mitä vaan. Se ei aina ole positiivista. Alkoholimelankolia ei kiinnosta myöskään.

– minulla ei koskaan enää ole krapulaa. Ei siis edes sellaista nuutunutta oloa aamulla, kun on juonut vaikka sen yhdenkin lasin liikaa. Jos olen väsynyt, se johtuu jostakin muusta. Mitään ei jää tekemättä siksi että olisi vähän heikko happi. Vuorokaudessa on valtavasti tunteja, maailma on täynnä kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista. Paljon muuta, kuin ruttuisia, hikisiä lakanoita.

– kasvojen iho on paljon paremmassa kunnossa, katse on kirkas. Katsokaa ympärillenne (tai peiliin): tietynlaisen pikku pöhötyksen saa loihdittua kasvoilleen seuraavaksi aamuksi jo parilla isolla tuopilla…

– on säästynyt rahaa. Vaikkei joisikaan taloja ja mantuja, niin nopeasti kukin voi laskea miten paljon hyvinkin kohtuullinen alkoholinkäyttö maksaa viikossa, kuukaudessa, vuodessa. Vau mitä kaikkea muuta sillä rahalla saa!

kuntoni on parempi. Kyllähän se paranee kun lähtee vaikka viikonloppuaamuisin lenkille. Tai perjantai-iltana töiden jälkeen. Kun on levännyt, on energinen. Kun on energinen, jaksaa tehdä. Kun tekee, jaksaa tehdä enemmän. Ihana kierre. Eikä ole jatkuvia flunssia sun muita.

–  pinna on pidentynyt valovuodella. Tämä on ihan bonus. Ehkä se syntyy siitä että on kokonaisvaltaisesti tyytyväinen oloonsa. Vastoinkäymiset ja ongelmat eivät tunnu vuorilta.

– valkoiselle paidalle ei tipu punaviiniä! Vitsivitsi…mutta hei, miten usein tätäkin on tapahtunut…Tai on kaatanut punkkulasin jonkun uudelle pöytäliinalle.

 

Huonoa:

–  ei mikään. Siis ihan oikeasti ei yhtään mikään. Melkein kirjoitin että ei voi enää mennä mihinkään missä nautitaan alkoholia, mutta se ei luonnollisestikaan ole totta. Olen mennyt ja viihtynytkin. Ok, olen lähtenyt pois aikaisemmin, mutta minulla on ollut oikein kivaa. Jos muita haittaa etten juo heidän kanssaan, niin se on heidän ongelmansa. Toivoisin myös että ihan vaan seurani riittäisi.  Takaan että olen yhtä hullu kuin ennenkin.

 

Mielenkiintoista/outoa/rasittavaa: 

– se miten vahvasti alkoholi liittyy vähän kaikkeen. En sano tätä paheksuen, sanon todeten. En ollut oikein edes tajunnut kaikkia niitä tilanteita joihin alkoholi kuuluu melkein ”pakollisena”.

– joidenkin ihmisten suhtautuminen. Olen tullut siihen lopputulokseen että täysiraittius vaikuttaa olevan melko outo juttu ellei ole raskaana/vakavasti sairas/ollut täysi rapajuoppo ja sitten raitistunut. ”Ootko tullut uskoon?”, on huumorin varjolla minultakin kysytty. Siihen tekee mieli vastata että ”en, vaan uudelleen omaksi itsekseni”. Kovin moni tiedustelee koska ”normalisoidun”. Yleinen kysymys on vanha tuttu MIKSI. Osoittaisi melko huonoa makua kysyä miksi joku juo, mutta juomattomuuden syytä sopii tivata.

– tyrkyttäjät. ”Ota nyt edes yksi seuraksi”. Voin ottaa, mutten tuota samaa kuin sinä. Onneksi suurin osa ihmisistä uskoo kerrasta. Pöllömmät tyrkyttävät moneen kertaan, kun eivät kai voi uskoa kuulemaansa. Moni alkaa selittää miksi itse juo.  Kun sanon EI tarjotulle juomalle ei se tarkoita sitä että sanon EI sinulle, jollekin tilaisuudelle, yhdessäololle. En tyrkytä valintaani kenellekään, enkä siitä juuri edes puhu ja toivon hartaasti ettei kukaan minun seurassani tuntisi tarvetta perustella omia valintojaan.

Runrunrun

Juoksen koska silloin minusta tulee iätön. Minusta tuntuu ihan samalta kuin silloin kun juoksin katua alas kymmenvuotiaana. Juoksu on minulle ennen kaikkea vapautta. Melkein missä tahansa voi juosta. Ei tarvita pahemmin varusteita. Juostessani lepään itsessäni ja ajatuksissani. Niitä tulee ja menee ja jotkut ovat niin hyviä että ne jäävät. Juoksen aina yksin. Sekin on mitä suurinta vapautta. Oma vauhti, oma reitti.

Juoksen silloin kun huvittaa ja ehdin eikä väsytä. Se saattaa olla sunnuntaiaamuna klo 8 kuten tänään, koska olin herännyt jo tuntia aikaisemmin ja minusta tuntui että voisi jo vaikka mennä. Se voi olla viikolla töiden jälkeen tai se voi olla ruokatunnilla tai koska nyt sattuukin olemaan sellainen hetki. Minulla on ranteessa sykemittari joka on jännä vimpain lähinnä siksi, että voin sen avulla kotiin palattuani katsoa missä olen pyörinyt. Minua kiinnostaa jonkin verran onko kuntoni parantunut ja kuinka pitkän matkan menin, mutta siinä kaikki. Minulla ei ole juoksun suhteen mitään tavoitteita tai pakkomielteitä. Saatan joskus osallistua johonkin kilpailuun tai tapahtumaan tai sitten en.

Olen juossut säännöllisesti noin vuoden. Huomaan että se on suunnilleen sama aika, kuin olen ollut juomatta alkoholia. (Se on myös sama aika kun olen käyttänyt vain palashampoota nestemäisen sijaan, mutta tällä ei liene mitään yhteyttä juoksemiseen!) Eipä tarvi kuin juoda kaksi isohkoa lasia punkkua illalla niin ei huvita mennä aamulla juoksemaan. Näin se mulla ainakin oli. Mutta sitten taas kun käy säännöllisesti juoksemassa niin ei huvita juoda niitä punkkulaseja! Jotain tällaista olen huomannut. Kirjoitan tästä ihan pian lisää.

Haikeilee

Nyt on sellainen aika käsillä että retiisit ovat jo alkaneet kasvaa terassillamme, kaula ei enää kaipaa huivia ympärilleen ja ihmisten silmät punottavat allergiasta.

Keväässä on aina eräänlainen haikeus mukana. En osaa sanoa mistä se johtuu. Olen yrittänyt pohtia mahtaako se johtua niistä muinaisista ajoista, kun olin vielä koulussa ja sitten se aina loppui kesän ajaksi? Minä nimittäin tykkäsin käydä koulua. Tai paremmin: tykkäsin käydä koulussa, kavereiden takia. Aina oli myös joku johon olin (vastakaiuttomasti) ihastunut, ja jonka haihtuminen koko kesän ajaksi tuntui pienikokoiselta maailmanlopulta.

Katson omia nuoriani. Siitä tietää että on kai hiukan vanha (no, vanhentunut ainakin), kun katselee omia lapsiaan salaa ja muistelee niitä pienenä ja pää täynnä huolta miettii mitä tulevaisuus näille kolleille tuo. Tämän lisäksi olen jäänyt (itselleni) kiinni siitä, että bussissa liikutun kun pieni tyttö uusissa kevätsukkahousuissaan nousee autoon ja saa maksaa omalla kortillaan matkan. Se menee hienosti, isä taputtaa olalle, tyttö kasvoi juuri viisi senttiä ja monta vuotta, ja bussin perällä on heille juuri sopiva kahden istuttava penkki.

 

Siirtymiä

niemela172Cèdric011

Valokuva on parhaimmillaan hissi toiseen ulottuvuuteen. Se on hissi, tai se on kuin lautta, joka vedetään köydellä rannalta toiselle. Rakastan sanoja mutta jos pitää valita, valitsen kuvan.

Ensimmäisen kuvan on ottanut isäni. Se on otettu salaa mökillä ikkunasta, ja siinä on kaikki oleellinen. Vaari tekee vihtaa (olen oppinut sen häneltä). Minulla roikkuu kädestä Jukka-lippis. Tuohon aikaan olin ”Jukka”, enkä liikkunut mihinkään ilman tuota lätsää. Siinä on pihakeinu, siinä on sauna ja koivut ja kaikki kuten pitää. Polku alas saunalle oli jyrkkä, siinä ei saanut juosta. Muistan että tuo oli kuuma paikka, keinulle paistoi aina aurinko. Hiekkaan keinun eteen hautasin itse tappamiani hyönteisiä, ja pidin niille sitten hautajaisia. Soitin haitaria ja puhuin hyönteisten muistolle.

Toisen kuvan on ottanut mieheni isä. Siinä on mieheni ja kaikki hänen sisaruksensa. Nopeasti katsottuna näyttäisi siltä että poikia oli vain yksi, mutta kaksi pientä blondia mekoissa ovat poikia myös. Isompi, tuo kiharapäinen enkeli on puolisoni. Sattui kuulemma usein että isommat pukivat pienemmät tytöiksi ja sen sellaista. Takana seisova hontelo isoveli on ottanut johtajan roolin. Hän pitää sitä eräällä tavalla edelleen.