Lämpöpatterin tuoksu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään aloimme lämmittää kotia. Pattereista tulee se tyypillinen tuoksu, jonka ehti unohtaa kesän aikana. On lohdullista nojata kuumaan patteriin kun tulee sateesta kotiin, tai kun aamu on aikainen ja kolea.

Urhea poikani nousee joka aamu aikaisin, kulkee 6:36 junalla toiseen kaupunkiin eikä koskaan valita että väsyttää. Toteaa sen vaan. Ihailen häntä, olen iloinen hänen puolestaan, toivon jaksamista ja että tästä alkoi hänelle aika joka on jotain paljon parempaa kuin muutamat viime vuodet ovat olleet.

Tunnuslauseekseni on vähitellen tullut:älä mieti syitä vaan ota suunta sen perusteella mikä tuntuu hyvältä. Syy selviää myöhemmin. Uskon että hölläämällä kontrollia ja varmistelua ja loputonta puntarointia voi sittenkin tehdä parhaita päätöksiä. Annoin itselleni täksi vuodeksi ison tehtävän: mene kaikkea sellaista kohti mikä kiinnostaa (vaikka tuntuisi vaikealta) tai johon tunnet vetoa. Ei tarvitse tietää miksi tunnet niin. Se on takuulla ”oikein”, koska miten se voisi olla ”väärin”?

 

Mainokset

Oih mikä vuosi!

Mikä vuosi!

Ei se ole lopussa tai mitään mutta elokuussa havahdun aina ”arvottamaan” menneitä päiviä ja tapahtumia. Liittynee syntymäpäivääni. Ajattelin etukäteen että tämä vuosi jolloin täytän 50 tulisi olemaan oikea juhlavuosi, jolloin monin tavoin teen itselleni hyvää, muutan suuntaa, lisään hyvää, karsin huonoa ja tämä kaikilla elämänalueilla.

Ja näin olen tehnyt. Olen saanut huomata senkin, että hyvät valinnat yhtäällä poikivat hyviä asioita toisaalla. Se on siis hitto vie totta.

Niin että kyllä, paukutan henkseleitä ja kovaa. Moni asia on hyvillä raiteilla.

Aloitin esimerkiksi taas jälleen kerran juoksuharrastuksen keväällä. En jaksa muistella monesko kerta se oli. Muistelen että joskus 40 -vuosissynttäreiden häämöttäessä ajattelin että no nytpä alan juosta ja olenkin sitten nelikymppisenä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Siitä on nyt 10 vuotta. Nyt vasta uskallan melko varmasti sanoa että kappas, olen alkanut nauttia juoksusta niin kovin että lenkille on päästävä. Minusta tuntuu että tästä tuli nyt kestävä harrastus. Olen tosi innoissani kun huomaan miten kehityn.

Elokuun alussa juoksin vahingossa puolimaratonin Juokse maalla -tapahtumassa Teiskossa. Se oli jotain niin hilpeää, mutta samalla jotain niin itseluottamusta nostattavaa, etten ole ihan vieläkään toipunut. Hihityttää kun muistelen miten yksinkertaisesti siis eksyin 12 km:n reitiltä ja huomasin pisteleväni puolikasta maratonia. Yhtään sekuntia en harkinnut takaisin kääntymistä saati lopettamista. Tulin aivan hyvässä kunnossa maaliin, aika oli 2h32min., mikä tietenkään ei ole kummoinen, mutta mielestäni aika hyvä kummiskin, kun ottaa huomioon etten ennen tät ole koskaan juossut n. 14 kilometriä pidempää matkaa. Voitin taas kerran itseni eikä tämä jää tähän.

Kirjoitin erään minulle tärkeän blogin kommenttilootaan hiljattain että olen edellisen kerran juonut alkoholia huhtikuussa. Ehkä voisin kirjoittaa siitä täälläkin kun se nyt sattuu olemaan niin hieno juttu sekin! En ole tehnyt asiassa mitään sen kummempaa päätöstä. Tuntuu että moni asia elämässäni, monet muutokset (hyvään!) ”ajoivat” tätä kohti. En tiedä juonko vielä joskus, muttei minun sitä nyt tarvitsekaan tietää, vaikka se tuntuu monia muita kiinnostavan, heh. Nyt riittää se että olo on aivan käsittämättömän hyvä, erilainen. Huomaan eron kaikilla elänalueilla.

Yksi ihminen kysyi: noooh, oletko nyt sitten niinku jotenkin parempi ihminen vai? Ehkä se oli huumoria, mutta sävy oli harmittavan ivallinen. Vastaus oli helppo: kyllä, olen ehdottomasti paljonkin parempi ihminen. En parempi kuin sinä tai joku muu, mutta aivan hitosti paljon parempi kuin se joka olin ennen. Sillä eroa on, oi pojat että onkin.

Yksi toinen sanoi että hän ei kyllä lopettaisi ennen kuin olisi aivan pakko. Tätä olen miettinyt kovasti. Vaikkapa, että mikä on kenenkin ”pakko”, kuka sen määrittää. Sitäkin, että miksi odottaa sinne pakkoon asti? Mutta hei, en minä ketään usuta olemaan juomatta! En vaan itse ota koska minulla ei ole siihen mitään syytä. Huomaan että suurin syy on ollut tapa, eivätkä kaikki tavat ole minulle hyväksi.

Ihmeellistä miten automaattisesti alkoholi kuuluu niin moneen tilanteeseen. Sen kyseenalaistaminen, ainakin omassa päässäni, on mielenkiintoinen osa tätä ”ihmiskoetta”. Tunnen olevani aivan uudella tapaa vapaa ja välillä hiukan rohkeakin, kun teen toisin kuin muut.

 

Tällaiseksi se on mennyt

Columbia

Välttelen metroa koska en pidä siitä ja se tekee oloni pahaksi. Välttelen ylipäätään (mahdollisuuksien mukaan) asioita joista en pidä ja joista tulee paha olo.

”Surkuhupaisaa” on ensimmäinen mikä tulee mieleeni kun näen miten paljon maastopukuisia sotilaita aseineen seisoo asemilla, ja miten helppoa olisi kuitenkin tulla pahoissa aikeissa reppu selässä johonkin toiseen paikkaan, sillä kaikkialla ei voi sotilaatkaan seistä. Etenkään samaan aikaan. Mutta reppuja nyt on kenellä tahansa, tuollakin äijällä aivan valtava säkki ja selvästi painava. Tutkitaanko ne kohta kaikki, eikä metrolla tai bussilla tai yhtään millään voi matkustaa ennen kuin on hampaanvälitkin läpivalaistu?

Pysähdymme asemalla missä hiukan yli vuosi sitten ihmiset lensivät pitkin seiniä ja monet niistäkin jotka jäivät henkiin menivät lopullisesti rikki. Kaakelit on vaihdettu, lattiat pesty aikaa sitten, eikä tämä ulkoisesti eroa muista asemista. Kaikilla asemilla toistellaan ettei pelolle voi antaa valtaa vaan pitää jatkaa elämää. Kaikilla asemilla vilkuillaan ja kyräillään kuitenkin.

Broken bones.

Kun on kuuma ja kuu lopussa

P8181466.JPGTöistä palatessa bussissa on järkyttävän kuuma. Ilmastointia ei ole tai kuski ei osaa panna sitä päälle. Ajattelen Japanin kuumaa, Kioton kiehuvaa kattilaa, tietenkin selviän Brysselin kuumassa. Pitää vain istua aivan liikkumatta ja ajatella viilentäviä asioita. Sitäpaitsi kaikki menee ohi.

Viikonloppuna nukuin terassilla. Minusta on kiva maata siellä retkipatjalla makuupussissa, eikä ympäröivien talon ihmiset tajua että joku siellä uinuu. Kaikki on hyvin siihen asti kun aamulennot liippaavat läheltä pääni yli.

Mieheni kanssa laskimme että televisiossa pyörii juuri nyt 9 erilaista laihdutustuotemainosta. Se on hilpeää kun miettii paljonko sellaiset varmaankin auttavat. Sitten niitä on laitettu mainostamaan joku joka on niin ohut että pelkään että se menee poikki kohta.

Vanhempi poika kirjoittaa ylioppilaaksi tänä keväänä. Suurin osa kokeista on ensi viikolla ja sitä seuraavalla. Ennen kuun loppua tiedämme jo tulokset. Olen aivan hyytävän ylpeä hänestä, sillä hän on ylittänyt itsensä tuhannesti. To cut the long story short: näyttää siltä että hän on löytänyt tiensä ja sitä hän lähtee kulkemaan syksyllä. En melkein usko tätä, olen niin onnellinen hänen puolestaan. Huomenna hän lintsaa elämänsä eka kerran koulusta. Annoin luvan, oikein rohkaisin. Tätäkin on harjoiteltava kun on niin (liian) velvollisuudentuntoinen.

Oletteko muuten koskaan miettineet miksi oletusarvona on että ihminen juo alkoholia ellei ole alaikäinen, raskaana tai autolla? Miksi tulee haloo ja kuulustelu ja ihmettely jos kieltäytyy? Miksi kysytään ”mikset juo”, muttei melkein koskaan ”miksi muuten juot”? Niin ja miksi sanotaan että ”juo nyt vaan, ota edes yksi” jos juuri on sanonut ei? Tätä ja paljon muuta aiheeseen liittyvää olen miettinyt ja koska nyt muutenkin tykkään tehdä toisin kuin muut, olen juonut vettä, mehua ja limsaa pari kuukautta. Ei nyt ihan aamusta iltaan, mutta ymmärrätte siis. Tähän asti kaikki mitä tunnen ja koen on erittäin positiivista – paitsi joidenkin reaktiot. Mutta se on luonnollisesti eniten heidän ongelmansa.

Ne kaikki ovat saaria

2013_0722wimereux0115

2013_0722wimereux0122

  • Minulla on mielessä muutama paikka johon matkustaisin niin kovin mieluusti. Huomaan että ne ovat kaikki saaria, ja mietin että mikähän siinäkin on.
  • Jokin on alkanut vetää taas korkeallekin. Haluaisin vaeltaa Alpeilla tai oikeastaan kyllä ihan missä vaan. Haluaisin pohtia jaksanko, pystynkö, ja sitten jaksaa ja pystyä.
  • Entä meri sitten! Eikö siitäkin ole jo ihan liian kauan kun olen mennyt uppeluksiin suolaiseen veteen ja juossut hiekassa itseni hengähdyksiin.
  • Nämä ovat vähän tällaisia poissaolohaaveita, mutta tässäkin on aika hyvä totta puhuen. On muutamia vähän vaikeita juttuja ja vallankin epäselviä ja aukinaisia, mutta kestän niitä nykyään paremmin ja osaan suhtautua.
  • Aloitin tämän vuoden paastolla ja hiljaisuudella. Vuosi on kohta puolessa, tämä vuosi jolloin täytän 50. Uuden vuoden juhlava olo on pitänyt, ja elämääni on tullut vähitellen lisää sitä kaikkea mitä siihen olen kaivannut ja kutsunutkin. Koska kaikki kuitenkin muuttuu koko ajan, niin muuttukoon parempaan mikäli se minusta kiinni on!

 

Kana uunissa

IMG_2011_02_24_0246-1

IMG_2011_02_24_0229

IMG_0438

IMG_2011_03_19_0859

Minulla on kana uunissa ja kaikki hyvin. Erään asian suhteen on tullut suuri huojennus ja toivon että tämä jatkuu näin.

Olen oppinut hengittämään. Oikeastaan olen oppinut olemaan panematta vastaan. Älkää naurako siellä, tämä ei ole itsestään selvää ollenkaan. Aika paljon olen elämässäni pidätellyt hengitystä, ollut kusi sukassa, varonut, pelännyt, pidätellyt. Olen ihan kirjaimellisesti jopa varonut hengittämästä syvään vaikkapa juoksulenkillä ettei hyönteiset lennä kurkkuun. Ettei hyönteiset lennä kurkkuun. Kun mitä jos hyönteiset vaikka lentää kurkkuun.

Tälle kyllä jo pitkääkin nauraa. On tähän aikaa mennyt mutta olen ihan kauhean paljon jo paremmalla puolella. En ole varma saako tästä mitään käsitystä mistään, mutta itsepä tiedän miten isosta asiasta on kyse.

Juttelin itseluottamuksesta ihan hiljattain. Sanoin että minulla on (aina?) ollut tiukka usko siihen että osaan lähes mitä hyvänsä. Se ei ole totta, mutta ei se mitään, sillä minusta asenne onkin tärkeämpi. Se ei ole ylenkatseinen ”mä osaan kaiken” -juttu, vaan pikemminkin sitä etten arastele tehdä tai alkaa juttuja joiden lopputuloksesta ei ole mitään hajua. Olen ommellut tänä keväänä paljon vaatteita ja huomannut että tässäkin puuhassa tällainen asenne on hyväksi. Kun mietin niin uskon voivani sormella osoittaa mistä tämä aikalailla horjumaton käsitys omista kyvyistä – niistäkin joita ei edes ole! – on minuun iskostunut. Isä ja äiti, siinäpä se. Kiitos.

(Kävin kääntämässä kanan.)

Huomasin että ensi kuussa olemme asuneet kymmenen vuotta tässä asunnossa jonka vuokrasimme joksikin aikaa. Katselin kuvia ajalta jolloin huoneet olivat vielä täysin thjiä ja olimme vasta kirjoittaneet vuokrapaperit. Lapsuudenkotia lukuunottamatta en ole koskaan asunut missään näin pitkään. Missä minä olen kymmenen vuoden päästä? Haluanko tietää sen oikeasti juuri nyt?

Kirjoitan tänne mistä hyvänsä tulee mukaan aina melankolinen vire ja lopulta nyyhkin ajan kulumista. Tämän asian kanssa olen yrittänyt tehdä itseni kanssa töitä ihan toden teolla viime aikoina. En haikaile menneisiin aikoihin enkä halua (oikeasti) pysäyttää aikaa. Ottaa vaan niin päähän kun olen kiinnostunut kaikesta ja haluan nähdä ja kokea paljon eikä minua kuitenkaan ole kuin yksi enkä ole ikuinen. Mutta (alleviivaa seuraava): pitää keskittyä siihen mikä on hyväksi ja elää oman totuutensa mukaan. Ei pidä elää kuin viimeistä päivää vaan kuin ensimmäistä päivää.

Uunin kello soi.