Koska rakastan itseäni

En usko että kukaan toivoo itselleen pahaa oloa, tauteja tai raihnaisuutta. Silti kauhean monet elävät niin ettei oikein muuta voi odottaa.  He ovat ihan käsittämättömän kaukana oman itsensä ulkopuolella. Näille ihmisille vain ”tapahtuu” asioita. Kehon normaalitkin reaktiot luetaan sairauden oireiksi. Aina kun joku valittaa minulle kipujaan ja rajoituksiaan tekee mieli kysyä ”mitä olet tehnyt tämän estämiseksi” tai ”oletko ajatellut miten tilaa voisi itse auttaa?”. Joskus kysyn, mutta harvemmin, sillä se katsotaan helposti arvosteluksi, hyökkäykseksi, tyrkyttämiseksi tai jeesusteluksi.

Noudatan itse tätä, mikäli joku haluaa tietää: venyttelen aivan joka päivä. Ensimmäisen kerran yleensä aamulla. Liikun jollakin tavoin useimpina päivinä viikosta. Kävelen niin usein kuin mahdollista. Käytän portaita. Uskon siihen että jos pidän itseni liikkeessä, ei ainakaan yhtäkkisesti tule päivää, jolloin olisin jämähtänyt kankeaksi. Miksikö pitäisi olla notkea? Siksi, että havaintoni mukaan mieli on aivan yhtä joustava kuin kehokin. Ottakaa oikein: en tarkoita notkeudella sirkuksen akrobaattitemppuja, en aja sitä että jalat pitää pystyä laittamaan niskan taakse. Ehkä pikemminkin on kyse ketteryydestä. Jos vain mahdollista, katsokaa miten liikkuu vaikka vanha japanilainen.

Kuvittelin aika kauan että punaviini rentouttaa minua. Luulin jopa saavani jumalallisen älykkäitä oivalluksia sen avulla. Joskus tuossa viime pääsiäisen paikkeilla päätin olla jonkun aikaa täysin ilman alkoholia, ja kappas, nyt siitä on suunnilleen 7 kuukautta, enkä ole sekunnin vertaa kaivannut mitään. Melkoinen määrä lisäenergiaa ja voimia ja ideoita ja itseluottamusta ja hyvää mieltä ja parempaa terveyttä ja, ja, ja on seurannut. En usko että teen paluuta entiseen, koska aina kirkas pää on aika hieno juttu. Pienikin määrä alkoholia aiheuttaa monelle (me included, tajusin vasta jokunen kuukausi sitten) alakuloa, vetämättömyyttä – ja monenmoista muuta tarpeetonta. Suosittelen, mutten saarnaa. Itse se on keksittävä.

 

Mainokset

Anssi

Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani eräässä mainostoimistossa oli työkaveri nimeltä Anssi. Olin 17-vuotias, hän oli jotain 55, eli minun mittarillani toinen jalka haudassa. Tavallaan olikin, koska hänellä oli jo ollut yksi aika paha sydänkohtaus.

Anssi käytti töissä aina ruudullista flanellipaitaa, leveävakoisia sammareita ja aamutossuja. Hänellä oli parta, joka oli sympaattisesti alkanut harmaantua. Jos tiedätte miltä näyttää Hayao Miyazaki, niin tiedätte miltä näytti Anssi. Anssin työhuone oli täynnä kyniä, siveltimiä, papereita, liimoja, värejä, filminpätkiä, lehtileikkeitä ja työpöydän alalaatikossa lukon takana kirjeitä joista ei moni tiennyt.

Anssi kertoi kirjeistä minulle. Ne oli naiselta, joka ei suinkaan ollut hänen vaimonsa. Enempää hän ei suhteesta kertonut enkä kysynyt. Sen sijaan hän näytti yhtä kirjettä joka oli suljetussa kirjekuoressa, ja jossa oli päällä tuon naisen nimi ja osoite. Ideana oli, että jos tulee toinen sydänkohtaus ja käy heikosti, kirje pitäisi panna postiin. Tunsin olevani mukana salaliitossa ja nyökytin että hoidan homman ihan takuulla.

Ehdimme olla samassa työpaikassa pari vuotta. Anssi tuli joka aamu aikaisin, laittoi paksut villasukat ja aamutossut, keitti teevettä kattilassa. Kiehumista nopeuttaakseen hän painoi kantta kattilan päälle, ja piti pitkän luennon siitä miksi kikka toimii. Kaikki muut joivat kahvia ja polttivat tupakkaa (se oli työpaikoilla ylipäätään enemmän sääntö siihen aikaan, näin huomauttuksena nuorille lukijoilleni joiden silmät pyörivät nyt ehkä kuin onnenpyörät), minä ja Anssi juotiin sitä teetä. Hänellä oli monia lempilaatuja, joista kaikista hän osasi kertoa vaikka mitä. Hän harjoitti Taijia ja innosti minutkin mukaan kurssille.

Nyt on pakko myöntää etten muista kumpi lähti siitä työpaikasta ensin, minä vai hän. En tiedä mistä Anssi tuli tänään mieleeni, mutta kahden tunnin juoksun aikana tulee kaikenlaista. Mielessäni kiitän tästä tuttavuudesta. Kilttejä, auttavaisia ja ystävällisiä ihmisiä ei ole liiaksi asti. Ja ne kirjeet alalaatikossa ovat kutkuttaneet mielikuvitustani vuosikaupalla.

 

Vanhaa toistaen

Luen jälleen Jumalat juhlivat öisin -kirjaa. Luin sen ensimmäisen kerran 2008, vuosia sen ilmestymisen jälkeen, kuunneltuani yhtä monta vuotta ystävieni kehuja. En ole aikoihin lukenut uutta kirjaa. En juuri ilmestynyttä, enkä edes itselleni uutta. Tämä käytös alkaa muistuttaa sitä pizzajuttua, että aina pitää ottaa samalla täytteellä ettei tule pettymystä.

Mutta Jumalat juhlivat öisin on hyvä! Kaivoin sen luettavaksi vain tunnelman vuoksi. En muista yksityiskohtia (paitsi tietysti että Bunny kuolee, sehän sanotaan jo melkein alussa kaiken lisäksi.) Kun yritän kertoa jollekulle miksi kirja on minusta hyvä osaan juuri ja juuri hahmotella että siinä on sellainen talvitunnelma…kylmiä huoneita ja sumuisia maisemia…ja että siinä on koko ajan päällä vaaran tunne, epäilys, aavistus jostakin joka tulee tapahtumaan.

Olisin ihan paska kirjakriitikko.

Nuorempi poikani täytti 16. Hän on pitkä ja ohut kuin mikä. On tarkka tukastaan ja laittaa sitä aamuisin tosi kauan. Lempivärit vaatteissa tällä hetkellä musta ja valkoinen. Hän sanoo aina välillä ”halaa” ja sitten halaamme. Eilen puhuimme siitä että pitäisi mennä yhdessä kangaskauppaan kun hän haluaisi ommella jotain roolipukuja tai sellaista. Sitten autoin häntä tekemään puolentoista minuutin animaation kouluun. Hän muovaili harmaan ukon joka venyy ja vanuu ja lopulta litistyy ohueksi kuin pannukakku. Katselimme sitä edestakaisin eri nopeuksilla, ja minusta se oli aika hiivatin hieno ollakseen vain joku kuvaamataidon tehtävä.

Laiskuuteni (saamattomuus?) on saavuttanut ihan uskomattomat mittasuhteet. Minulla on resepti verikokeisiin. Sain sen kesäkuussa ja sovimme että käyn ”lomien jälkeen”. Okei, edelleen toki on aika lomien jälkeen, muttei tämän näin kauas pitänyt venyä. Sitten minulla on kahdessa filmikamerassa kummassakin filmirulla täyteen kuvattuna. Vanhimmat kuvat ovat varmaankin neljä vuotta vanhoja. Mikäs siinä, pidän yllätyksistä, ja sellaisen tulen saamaan jos koskaan ikinä saan filmit kehitettyä.

Kesän jälkeinen aika on viuhahtanut vauhdilla. En välittäisi että elämäni kuluu näin nopeaan, vaan hittojako sille voi.

Syitä

Ohjenuorani tänä vuonna on ollut:

Älä tee mitään väärästä syystä.

Samasta syystä älä jätä mitään tekemättä.

 

Mitä enemmän ajattelen, huomaan tämän sopivan aivan kaikkeen.

 

Vääriä syitä tehdä:

Painostus, suosion hakeminen, miellyttämisen halu, ”koska kaikki muutkin”,…(tähän perään voi kukin keksiä vaikka miten monta lisää…)

 

Vääriä syitä jättää tekemättä:

Pelko, epävarmuus, se ettei osaa, (huomaan että tekemättä jättämiseenkin keksii niin näppärästi vaikka mitä syitä. Vaikkapa se ettei tiedä lopputuloksesta on aika paska syy. )

 

Kun sanot EI, tarkoita sitä.
Kun sanot KYLLÄ, tarkoita sitä.

Älä selitä. Ei tarvitse. Älä puolustele sanomaasi.

Näytä esimerkilläsi muille ja itsellesi.

Älä pelkää. Luota.

Lämpöpatterin tuoksu

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään aloimme lämmittää kotia. Pattereista tulee se tyypillinen tuoksu, jonka ehti unohtaa kesän aikana. On lohdullista nojata kuumaan patteriin kun tulee sateesta kotiin, tai kun aamu on aikainen ja kolea.

Urhea poikani nousee joka aamu aikaisin, kulkee 6:36 junalla toiseen kaupunkiin eikä koskaan valita että väsyttää. Toteaa sen vaan. Ihailen häntä, olen iloinen hänen puolestaan, toivon jaksamista ja että tästä alkoi hänelle aika joka on jotain paljon parempaa kuin muutamat viime vuodet ovat olleet.

Tunnuslauseekseni on vähitellen tullut:älä mieti syitä vaan ota suunta sen perusteella mikä tuntuu hyvältä. Syy selviää myöhemmin. Uskon että hölläämällä kontrollia ja varmistelua ja loputonta puntarointia voi sittenkin tehdä parhaita päätöksiä. Annoin itselleni täksi vuodeksi ison tehtävän: mene kaikkea sellaista kohti mikä kiinnostaa (vaikka tuntuisi vaikealta) tai johon tunnet vetoa. Ei tarvitse tietää miksi tunnet niin. Se on takuulla ”oikein”, koska miten se voisi olla ”väärin”?

 

Oih mikä vuosi!

Mikä vuosi!

Ei se ole lopussa tai mitään mutta elokuussa havahdun aina ”arvottamaan” menneitä päiviä ja tapahtumia. Liittynee syntymäpäivääni. Ajattelin etukäteen että tämä vuosi jolloin täytän 50 tulisi olemaan oikea juhlavuosi, jolloin monin tavoin teen itselleni hyvää, muutan suuntaa, lisään hyvää, karsin huonoa ja tämä kaikilla elämänalueilla.

Ja näin olen tehnyt. Olen saanut huomata senkin, että hyvät valinnat yhtäällä poikivat hyviä asioita toisaalla. Se on siis hitto vie totta.

Niin että kyllä, paukutan henkseleitä ja kovaa. Moni asia on hyvillä raiteilla.

Aloitin esimerkiksi taas jälleen kerran juoksuharrastuksen keväällä. En jaksa muistella monesko kerta se oli. Muistelen että joskus 40 -vuosissynttäreiden häämöttäessä ajattelin että no nytpä alan juosta ja olenkin sitten nelikymppisenä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Siitä on nyt 10 vuotta. Nyt vasta uskallan melko varmasti sanoa että kappas, olen alkanut nauttia juoksusta niin kovin että lenkille on päästävä. Minusta tuntuu että tästä tuli nyt kestävä harrastus. Olen tosi innoissani kun huomaan miten kehityn.

Elokuun alussa juoksin vahingossa puolimaratonin Juokse maalla -tapahtumassa Teiskossa. Se oli jotain niin hilpeää, mutta samalla jotain niin itseluottamusta nostattavaa, etten ole ihan vieläkään toipunut. Hihityttää kun muistelen miten yksinkertaisesti siis eksyin 12 km:n reitiltä ja huomasin pisteleväni puolikasta maratonia. Yhtään sekuntia en harkinnut takaisin kääntymistä saati lopettamista. Tulin aivan hyvässä kunnossa maaliin, aika oli 2h32min., mikä tietenkään ei ole kummoinen, mutta mielestäni aika hyvä kummiskin, kun ottaa huomioon etten ennen tät ole koskaan juossut n. 14 kilometriä pidempää matkaa. Voitin taas kerran itseni eikä tämä jää tähän.

Kirjoitin erään minulle tärkeän blogin kommenttilootaan hiljattain että olen edellisen kerran juonut alkoholia huhtikuussa. Ehkä voisin kirjoittaa siitä täälläkin kun se nyt sattuu olemaan niin hieno juttu sekin! En ole tehnyt asiassa mitään sen kummempaa päätöstä. Tuntuu että moni asia elämässäni, monet muutokset (hyvään!) ”ajoivat” tätä kohti. En tiedä juonko vielä joskus, muttei minun sitä nyt tarvitsekaan tietää, vaikka se tuntuu monia muita kiinnostavan, heh. Nyt riittää se että olo on aivan käsittämättömän hyvä, erilainen. Huomaan eron kaikilla elänalueilla.

Yksi ihminen kysyi: noooh, oletko nyt sitten niinku jotenkin parempi ihminen vai? Ehkä se oli huumoria, mutta sävy oli harmittavan ivallinen. Vastaus oli helppo: kyllä, olen ehdottomasti paljonkin parempi ihminen. En parempi kuin sinä tai joku muu, mutta aivan hitosti paljon parempi kuin se joka olin ennen. Sillä eroa on, oi pojat että onkin.

Yksi toinen sanoi että hän ei kyllä lopettaisi ennen kuin olisi aivan pakko. Tätä olen miettinyt kovasti. Vaikkapa, että mikä on kenenkin ”pakko”, kuka sen määrittää. Sitäkin, että miksi odottaa sinne pakkoon asti? Mutta hei, en minä ketään usuta olemaan juomatta! En vaan itse ota koska minulla ei ole siihen mitään syytä. Huomaan että suurin syy on ollut tapa, eivätkä kaikki tavat ole minulle hyväksi.

Ihmeellistä miten automaattisesti alkoholi kuuluu niin moneen tilanteeseen. Sen kyseenalaistaminen, ainakin omassa päässäni, on mielenkiintoinen osa tätä ”ihmiskoetta”. Tunnen olevani aivan uudella tapaa vapaa ja välillä hiukan rohkeakin, kun teen toisin kuin muut.

 

Tällaiseksi se on mennyt

Columbia

Välttelen metroa koska en pidä siitä ja se tekee oloni pahaksi. Välttelen ylipäätään (mahdollisuuksien mukaan) asioita joista en pidä ja joista tulee paha olo.

”Surkuhupaisaa” on ensimmäinen mikä tulee mieleeni kun näen miten paljon maastopukuisia sotilaita aseineen seisoo asemilla, ja miten helppoa olisi kuitenkin tulla pahoissa aikeissa reppu selässä johonkin toiseen paikkaan, sillä kaikkialla ei voi sotilaatkaan seistä. Etenkään samaan aikaan. Mutta reppuja nyt on kenellä tahansa, tuollakin äijällä aivan valtava säkki ja selvästi painava. Tutkitaanko ne kohta kaikki, eikä metrolla tai bussilla tai yhtään millään voi matkustaa ennen kuin on hampaanvälitkin läpivalaistu?

Pysähdymme asemalla missä hiukan yli vuosi sitten ihmiset lensivät pitkin seiniä ja monet niistäkin jotka jäivät henkiin menivät lopullisesti rikki. Kaakelit on vaihdettu, lattiat pesty aikaa sitten, eikä tämä ulkoisesti eroa muista asemista. Kaikilla asemilla toistellaan ettei pelolle voi antaa valtaa vaan pitää jatkaa elämää. Kaikilla asemilla vilkuillaan ja kyräillään kuitenkin.

Broken bones.