Suttua

Jos otat paperia ja kynän ja alat vaan vedellä jotakin paperiisi, niin mitä syntyy? Oletko kokeillut?

Minulla ei viimeksi ainakaan syntynyt yhtään mitään. Sitten tuli varovaisia vaakaviivoja. Heti perään ajatus että ei näin, haluan kummata pois, tuli huono. Ei tää sitte esitä mitään.  Ihan vaan tämmöne. Ei uskoisi että itse olen aina korostanut lapsille että senkun teet, anna tulla vaan, ei se ny oo niin justiinsa, ihan hyvin kissa voi tuoltakin näyttää. Se on sinun kissa.

Lapsena ja nuorena kirjoitin aika paljon päiväkirjaan juuri sitä mitä päässä pyöri. Vihaan X:aa. En aio koskaan enää puhua sille...tai... Tänään oli huippu päivä, olin isän kanssa Peltsulla uimassa…tai...Miksen uskalla kertoa X:lle että olen hulluna siihen?  Sitten kirjoittamiseen tuli Ongelma: aloin kirjoittaa kuin tekstini olisi muiden silmille. Hain sanamuotoja ja korjailin, olin harmistunut käsialastanikin. Kauheat filtterit ja estot päälle.

Keho on juuri niin notkea ja auki kuin on mieli ja toisinpäin. Ei ihme jos ei lonkat aukea tai alaselkä jumittaa, kun pahin blokki on päässä. Pitäisi osata olla vaan ja antautua, elää siinä uskossa että tämäkin on mahdollista.

Haluan (useammin) päästä siihen kaikista luonnollisimpaan olemisen tilaan, jossa ”itse” ja hölinä päässä ovat taka-alalla, lähes pois liukuneita, ilmaan haihtuneita. Olen vakuuttunut siitä että liika ajatteleminen on pahasta. Suttaaminen saattaisi tehdä hyvää. Hullua että sitäkin joutuu opettelemaan.

Mainokset

Ylösnousemus

Huomaan:

En muista enää sellaista aamua jolloin olisi ollut vaikea päästä sängystä ylös. En muistelemallakaan muista. Jotain hataraa tulee mieleen, mutta on siitä aikaa. Puhun nyt  siitä, ettei haluaisi millään nousta vielä koska x, koska x, koska x….

Tähän on kaksi syytä:

  1. olen muuttanut kaikki ne asiat jotka saattaisivat toimia sänkymagneettina. Olen lisännyt jotain, ottanut jotain pois, vaihtanut toiseen. Tiedät kyllä mikä koskee sinua.
  2. en jää märehtimään ”miksmunpitäänousta” -oloon jos sellainen sattuisikin jostakin tulemaan. Ajattelen vaan että kappas, ja sitten nousen.

Jos näitä ylösnousemusongelmia on kovastikin, kannattaa ajatella liittyykö vastenmielisyys nimenomaan heräämiseen/nousemiseen, vai sittenkin siihen syyhyn miksi herää/nousee. Siihen, mihin ryhtyy, mihin menee sitten kun on saanut kammettua itsensä pedistä pystyyn ja ulos.

Kohta tulee turpaan mutta sanon silti: jos aamulla ei kirveelläkään meinaa herätä eikä päästä ylös, niin joku kohta elämässä huutaa huomiota ja muutosta. Veikkaan että syy löytyy jostakin mitä tekee, mitä ei tee tai minkä tekee tavalla josta ei hyvä seuraa.

 

Olisitko itse tiennyt

Kun olin pieni tykkäsin sulkea leppäkerttuja tulitikkulaatikkoon lemmikiksi. Laitoin niille pumpulista patjan ja jotain ruohoja kaveriksi. Kuljetin askia mukanani ja raotin kantta harvoille ja valituille. Olin (ja olen) allerginen kissoille ja koirille, mutta kipeästi halusin jonkun eläimen. Jonkun josta olla vastuussa ja josta pitää huolta.

Se ei mennyt ihan nappiin. En tiedä mihin kaverini kuolivat. Saattoi olla että ne olisivat syöneet muuta kuin ruohoa ja voikukan lehtiä, saattoi olla ettei pumpulista ollut kuin haittaa heidän ahtaassa yksiössään. MISTÄ MINÄ TIEDÄN MITEN LEPPÄKERTTUJA PITÄISI HOITAA??? Aika harva tietää. Jälkeen päin monet ovat viisastellen puhuneet kirvoista. Too late.

 

Pää paikoilleen

Olen hiffannut monet asiat aika myöhään. Kuulostaa paremmalta sanoa että olen kypsynyt hitaasti. Tämä johtuu ainakin osittain siitä, että olen tehnyt asioita jossakin määrin eri järjestyksessä ja eri ikäisenä kuin tavallisesti (jos sellaista on). Sitten sekin, että minä olen minä. Minun elämäni menee näin ja minä toimin näin koska olen minä, enkä esimerkiksi sinä. Sitä ei aina muista tajuta vaikka se on ihan itsestään selvää.

En tahdo päästä sen yli että olen vuosikausia kohdellut kehoani huonosti, vähintäänkin olen elänyt niin ettei juuri minkäänlaista yhteyttä kehon ja mielen välillä ole tuntunut olevan. Kuin olisin ollut itseni ulkopuolella tai kuin kehoni olisi ollut tässä, ja pääni tuossa, jos ymmärrätte.

Olen pitänyt itseäni ”liikunnallisena ihmisenä” ja olen luullut aina tienneeni mikä on minulle hyväksi. Kun mietin tarkemmin, joudun korjaamaan menneisyyden minäkuvaani. Muiden ihmisten käsitys minusta on muokannut vahvasti omaakin käsitystäni, ja muiden ihmisten käsitys on perustunut vaikkapa siihen, että olen ollut aina hoikka,liikkeissäni nopea ja notkea. Tästä on tehty päätelmiä siitä että tuo liikkuu paljon, on hyvässä kunnossa. En ole ollut ja sitäkin pahempaa: pääni ei ole ollut hartioilla. Olen poukkoillut sinne tänne muiden mukana ja jopa muiden mieliksi.

Muutos on alkanut hitaasti, uskoaksi noin viisi vuotta sitten. Varovaisia viitteitä on nähtävissä jo kymmenen vuoden takaa, kun oivalsin pilateksen avulla yhtä ja toista itsestäni. Viimeisin vuosi on kuitenkin ollut muutoksista suurin. Se on vahvistanut suunnan ja suurin ja pienin vihjein kertonut että näin sen pitää olla. Minulla ei  ole ilmeisesti älli riittänyt tajuamaan omaa parastani, tai edes toisiksi parasta.

Olen hurjan kiitollinen että olen oppinut miten asiat, ajatukset, aineet ja ihmiset vaikuttavat minuun ja voin valita sen perusteella. Minun ei tarvitse kieltää itseltäni mitään, sillä haluni kohteet ovat asioita jotka tekevät minulle hyvää.

Eräs henkilö pyysi minua hiljan tilaisuuteen jossa pruukataan ns. vetää perseet. Sanoin ettei kiinnosta. Hän ilmoitti uudistavansa kutsun kun olen ”normalisoitunut”. Huomaan että käsityksemme ”normaalista” ovat erilaiset.

 

 

 

 

Turvallisuus on fantasia

Talot palavat. Tavarat ja vehkeet katoavat, menevät rikki tai tuhoutuvat. Puolisot ottavat ja lähtevät. Autot tulevat tyhjästä eteen ja lentokoneita putoaa. Sairaus iskee kehen lystää. Vakuutukset eivät estä, korkeintaan paikkaavat. Turvallisuus ja varmuus kaikesta on  fantasia, johon tuudittautuva saattaa tukehtua vilttiinsä.

Tämä ei ole tuomiopäivän ennustus vaan ylistyslaulu juuri tälle kuluvalle sekunnille, sillä muuta ei ole. Varautumisen ja pelkäämisen sijaan saattaisi kannattaa elää. Onnellisena tai muuten vaan.

Opiksi

Kirjoitin itselleni eilen ohjeita. Vaikka ne pulppusivat mieleeni liittyen aivan yhteen tiettyyn asiaan, huomasin että kyllä ne vaan liittyvät muihinkin.

Vihossa lukee:

Kärsivällisyyttä! Kuten tiedät, kaikki vie aikansa. Yleensä paljon kauemmin kuin sinun hermosi helposti kestävät. Venytä siis hermojasi sillä ajan kulumiseen et voi puuttua.

Huomaa katsoa taaksepäin niin tajuat miten pitkän tien olet kulkenut jo ihan lyhyessä ajassa. Pane merkille miten paljon olet oppinut ja omaksunut ihan muutamassa kuukaudessa! Katso jotain vanhoja kirjoituksiasi. Huomaa miten itsestään selviä ovat nyt vastaukset niihin asioihin, jotka silloin olivat hepreaa.

Unohda itsesi. Älä keskity liikaa siihen mitä et tiedä, tai miltä tuntuu, miten asioiden toivoisit juuri nyt olevan.

Älä vaivu epätoivoon, älä liioittele vaikeita asioita ja aukkoja tiedoissa. Kuten muistat moniin asioihin liittyen: aukot täyttyvät mutta vain vähitellen ja vasta kun lakkaat hermoilemasta.

Usko omiin kykyihisi. Sinä voit oppia. Kuuntele ja katsele niitä jotka ovat nyt siinä pisteessä mihin olet itse matkalla. Kysy millaista heillä oli vuosi tai kaksi tai kolme sitten.

Belgia

Pikaisen laskutoimituksen tuloksena huomaan eläneeni yli 20 % elämästäni Belgiassa. Olen kaamean huono matematiikassa, mutta tämä on oikein laskettu.

Sanopa kelle tahansa suomalaisnuorelle että niin se kuule tulee menemään sinun elämäsi että Belgiasta itsesi löydät. Että siellä sinä asut ensin vuoden ja sitten toisen ja sitten huomaat että tunnet ulkonäöltä jo melkein kaikki lähimummot ja kohta tekee mieli äänestää kunnallisvaaleissa.

Eihän ne sinua usko.

Silti se on ihan totta etkä ole edes onneton.