Vietin viikonlopun raivaten. En voi käyttää muuta sanaa. Siivoaminen ei kerro kaikkea. Järjestely on tässä tapauksessa jotenkin liian pikkurouvamainen ja laimea ilmaisu. Kodistamme lähtee taas kuusi kassia vaatekeräykseen, lukemattomia säkkejä roskiin, yhtä paljon paperinkeräykseen.

Viimeisen vuoden aikana olen kovalla kädellä luopunut omaisuudestani, ja asiat kohentuvat sitä mukaan kun tavarani vähenevät. Karsiminen, vähentäminen, minimalismi vähän kaikilla elämänaloilla on kai aika ”muodikasta” nykyään. Aiheesta kirjoitetaan netissäkin todella paljon. Ilmiselvästi kyseessä on ilmiö joka on ”ilmassa” nyt. Se ei suinkaan vähennä tyhjentämisen minulle tuottamaa hyötyä ja iloa, vaikka yleensä kaikki mistä puhutaan paljon aiheuttaa minussa kiusaantumista. Ei liene sattuma, että niin monella on niin samanlainen tarve. Onhan tämä maailma aika kahjo paikka…roinaa, meteliä, hoppua.

Olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota asioihin jotka vaikuttavat mielentilaani ja fyysiseen olooni. On ollut aika helppo huomata että esimerkiksi kadonneiden esineiden etsiminen ei varsinaisesti kohenna mieltä. Ei myöskään se, että tavaroiden pois laittaminen niiden oikeille paikoille (jos niille edes on sellainen!) on niin vaikeaa, että se jää tekemattä. Jos ärsytys kohoaa huippulukemiin joka kerta kun satuttaa itsensä tehdessään jotakin arkista askaretta vain siksi että tiellä on kummallista kamaa, niin minusta silloin on totisesti tehtävä jotakin.

Olen myös miettinyt olenko muka ihminen joka säilyttää tyhjiä hajuvesipulloja? Haluanko jemmata tyhjiä teepurkkeja? Miksi pitäisin vaatekaapissani vaatteita joiden käyttäminen tuntuu jollakin tavalla ikävältä? Eikö olisi kiva löytää helpommin etsimänsä? Miksi säästäisin kengät/ vaatteen jotka ovat kylläkin olleet ehkä hintavia, mutta jotka nyt vaan eivät minulle käy? Jos olen kolme vuotta ajatellut että nämä voisi vaikka myydä mutten sitä ole tehnyt, oletanko ehkä että se joskus itsestään tapahtuu?

Tiedän koko ajan paremmin mistä pidän, mikä tuottaa minulle iloa, mistä saan voimaa ja energiaa, hyvää mieltä. Yhtä hyvin tiedän millä kaikella on päinvastainen vaikutus. Oikeastaan tunnistan nimenomaan nämä itselleni haitalliset asiat nykyään helpommin, ja siitä onkin seurannut raivaamisen halu, elleli suorastaan pakko.

Joskus kuulee/lukee jonkun samoissa raivauspuuhissa olevan sanovan että joistakin esineistä on vaikea luopua. Ajattelen että silloin niistä ei tule luopua. Tämähän ei ole mitään sellaista, minkä joku sanelee ulkopuolelta. Sen ei ainakaan pitäisi olla sellaista. Pakon edessä luopuminen on eri asia.

Muutakin olen karsinut kuin materiaa. Älämölön vaikutus mielialaani on selvästi havaittavasti. Älämölöllä tarkoitan kaikkea melua ja hälyä, joka on ymparillä ja jota en ole itse valinnut ja jonka toivoisin loppuvan. Useissa tilanteissa korvat joutuvat alttiiksi kaikenlaiselle. On vain pakko sietää ja yrittää olla välittämättä. Käytän kuitenkin joitakin yksinkertaisia keinoja äänisaasteen minimoimiseksi, sillä pienellä vaivalla voi voittaa paljon.

Esimerkiksi käy mieheni suuri rakkaus, kelloradio. Hän haluaa ehdottomasti herätä sen rätisevään hölötykseen. Kanava on harvoin kohdallaan – yksi radion ärsyttävimmistä ominaisuuksista, paskan musiikin, sössöjen toimittajien ja korviaviiltävien mainosten lisäksi. Herätköön mieheni siis siihen ainoaan mihin todella herää, minä laitan oman herätykseni viittä, kymmentä minuuttia aikaisemmin soimaan (aaltojen pauhua tällä hetkellä) ja kun se kaamea möykkä alkaa olen jo suihkussa. Molemmat ovat tyytyväisiä.

Minulla on ollut tapana kuunnella musiikkia työmatkoilla. Huomasin että siitä tuli niin pinttynyt tapa, että kotiin unohtuneet kuulokkeet ärsyttivät paljon enemmän kuin voisi kohtuudella sallia. Huomasin että olin kiusaantunut ellen pystynyt piiloutumaan musiikkiin ihmisten puheelta, liikenteen ääniltä ja mitä sitä nyt bussissa ja metrossa onkaan.

En huomannut että kuuntelemani musiikki – vaikka se olikin itsevalitsemaani – vei energiaani, vaikka tarkoitus oli päinvastainen. Se johtuu kai ainakin osittain siitä, etten koskaan kuuntele musiikkia vain taustana, vaan olen siinä kokonaan mukana. Tyhjensin hiljattain puhelimeni kaikesta musiikista. Nyt joudun tietysti kuuntelemaan ihmisten pöllöjä puhelinkeskusteluja ja sen sellaista, mutta on tämä vaan parempi näin, sittenkin. On kuin olisin ottanut muovipussin päästä.

Vihaan siivoamista mutta pidän selkeydestä ja puhtaudesta, siitä ettei kaikki ole mullinmallin. Siinäpä ristiriita – mutta vain ensiajattelemalla. Olen jo huomannut miten paljon vähemmällä vaivalla järkkäily ja siivoaminen käy kun tavaraa on vähemmän. Ja kun kaikki (noh, puhun nyt vain omistani…) tavarat ovat itselle merkityksellisiä tavalla tai toisella (muuten olisin luopunut niistä), pitää kaikesta hiukan automaattisesti paljon parempaa huolta.