Minulla on karmea ikävä Pariisiin.
Voisi toki hypätä junaan ja piipahtaa, mutta ihan nyt ei oikein voi. Täytyy kyllä kohta voida, pakahdun muuten.
Pitääkö minun aina alkaa analysoida – pitää kai – kun nytkin yritän selvittää mitä tarkoittaa oikeastaan Pariisi-ikävä. Että ikävöikö siinä kaupunkia, ihmisiä, tunnelmia, valoja värejä varjoja tuoksuja…vai sittenkin omaa itseään, omaa ”Pariisi-minäänsä”, joka on luonnollisestin huomattavasti miellyttävämpi, kauniimpi, lennokkaampi, komparatiivi komparatiivi, superlatiivi superlatiivi superatiivi…
Olen viime aikoina katselut erityisellä tarkkuudella isän vuonna 1959 ottamia Pariisi-kuvia. Rakastan niitä melkein kaikkia, ja tässä on yksi suosikkini. 22-vuotias nuori nainen (josta tuli äitini) nojaa kauhusta jäykkänä kaiteeseen Notre Damen huipulla. Paikka ei ole ollut auki yleisölle vuosikymmeniin. Rakastan tässä kuvassa kaikkea, mukaanlukien valkoista rengasta, joka on jäänyt negatiiviin. En edes yritä puhdistaa sitä pois, ehkä suorastaan tuhoaisin negan jos yrittäisin.
Seuraavalla reissullani Pariisiin käyn ainakin yksissä tietyissä portaissa ottamassa itsestäni kuvan ihan tietyllä rapulla seisten. Olen ajatellut myös että olisi hienoa päästä vanhaan kotiinsa ottamaan kuvia makuuhuoneen ikkunasta. Miten voi olla etten sellaisia ottanut silloin kun olisi ollut aika? Yläkerran entinen poliisi on takuulla kuollut jo. Huokaili niin raskaasti jo silloin.
p i i l o m a j a 
Oi oi mikä kuva. Kauhusta kangistunut suomalaisneito ja miehet puvuissaan taustalla!
Maiseman vaihdosta kaipaan minäkin. Onnellisimmillani olen aina matkoilla, olen yrittänyt miettiä, mikä siinä viehättää ja saisiko sen tunteen siirrettyä tänne kotioloihin. Paras teoriani on, että huoleton vapaus, jatkuva uuden kokeminen ja irrallisuus – ja ei, sitä ei saa eikä tarvitsekaan saada siirrettyä kotioloihin.
Pansice, kangistunut todella, varovainen kurkkaus reunan yli!
Jotain tuosta irrallaanolosta voisi kyllä mieluusti siirtyä arkeenkin.
Upea kuva!
Jäin miettimään onkohan minullakaan yhtään kuvaa omasta Pariisin-luukustani (jossa asuin kokonaiset kaksi kuukautta), sen ikkunasta näkyi kuvataideakatemian upea sipulikatto eikä sitten paljon muuta! Vanhassa palvelijattaren kämpässä oli yksi pieni huone ja vielä pienempi vessa, jossa myös kävin suihkussa ja samassa kohteessa myös muunmuassa tiskasin.
Hyvää uutta vuotta! Tulin muuten kurkkaamaan olettekohan tänäkin talvena suuntaamassa vuorille..
Martta, tunsin yhden nuoren naisen Pariisissa jonka asunto oli tuollainen kun kuvailet. Pää piti olla vinossa asunnon toisessa päässä.
Huokaus…tänä talvena emme voi mennä vuorille. Rahakysymys. Luulin ettei haittaisi (miten saatoin niin kuvitella???) mutta nyt kun poikien hiihtoloma alkoi huomaan tutun kihelmöinnin, kuin matkan edellä. Eli ei, ei lumireissua meille nyt. Kaikki rahat on jemmattava kesän Japanin -matkaan.
Voi että! Ihana Pariisinkuva ja mikä tarina.
Minulla on aina keväisin ikävä Helsingin Kruununhakaan. Asuin siellä muutaman vuoden parikymppisenä ja muistelen kirpeällä kaiholla sitä aikaa.
Maaliskuussa lähdemme kotoa putkiremontin vuoksi; Kruununhakaan vuokra-asuntoon.
Mieheni sanoi, että onkohan viisasta viedä minut sinne takaisin. En ehkä suostu muuttamaan takaisin tänne kotiin…
Olen näköjään muutenkin paluumuuttaja; en saanutkaan lähdettyä Linnea Talven blogista.
Palasin takaisin. Katsotaan, miten käy.
Elina A, tarkkaile tuntojasi Kruununhaassa. Siitä voi vaikka saada uuden näkökulman olemiseensa.
Tarttuvaa tuo Pariisi ikävä. Oi mitä kuva aarteita sinulla on! Ihana kuva äidistäsi! Sellaisessa ullakko huoneessa olisin joskus halunnut asua.
Anne, rakastan noita matkakuvia. En sen paremmin osaa sanoa.
Tuo kuva on maaginen, olen palannut nyt monta kertaa katsomaan sitä. Kiitos kun jaoit sen.
Minulla on myös aina ikävä Pariisiin, kun en ole täällä – ja tunnistan myös tuon, että se saattaa olla Pariisi-minän ikävää, sen jonkun mystisen henkilön joka olen minä melkein mutta kuitenkin toinen. Mutta on se myös valon ikävää, sen miten se juuri Pariisissa laskeutuu rakennuksiin keltaisena, harmaana, violettina…
Laura, valon ikävää takuulla myös, olen samaa mieltä. Kun olen Pariisiissa haluan nähdä mys minkä värinen Seine on. Sen vedellä on niin monet värit päivästä ja ajasta riippuen.
Olen muuten iloinen kun jätit kommentin. Näin muistin blogisi, jota tiedän lukeneeni, mutta sitten olen sen jotenkin unohtanut. Kävin äsken toteamassa että siellä on paljon, paljon minua kiinnostavaa luettavaa. Yritän ehtiä lukea ajatuksella ja ajan kanssa ja taatusti kommentoin, on niin paljon sellaista mitä olen ajatellut itsekin.
Ja jees, ihanaa: mulla on junalippu Pariisiin 19.3.
Kiva, että löysit vastavierailullekin!
Seinen väri, tosiaan! Nyt mua harmittaa, että en ole kommentoinut joka kerta kun olen halunnut. Luen aina tekstisi ja hyvin usein ajattelen kommentoimista, ja sitten se kuitenkin jää. Ajatustesi lukeminen on kuitenkin minulle tärkeää, ne antavat usein uutta oivallettavaa.
Kävin viime viikolla Brysselissä ja mietin, tunnistaisinko sinut jos tulisit vastaan. Satoi.
Huhhuh miten hieno kuva! Valkoinen rengas minustakin hyvä- ja miten hieno asu äidilläsi, tuo hame!
Minulla on niin julmettu ikävä Pariisiin, että olen päättänyt tehdä kaikkeni päästäkseni sinne. Ja aion päästä! Tilanne on nyt sellainen, että vaatii erityisiä ponnisteluja toteuuttaa tämä pakko. Mutta pakko on hyvä edistäjä.
Oh, minulta meni ohi tuo pohdiskelusi Pariisi-ikävästä. Pakko kommentoida vielä sitä.
Hyvin kiteytit ja pohdiskelit. Olen aivan varma, että minun Pariisi-ikäväni on tuota kaikkea yhtä paljon. Sitä kaikkea mitä Pariisi on ja yhtä lailla myös sitä mitä itse siellä on.
Pariisi-ikävä = koti-ikävä. Minulle.